Unelma koirasta

                                                                  1.

Aurinko paistoi ikkunaverhojen välistä ja valaisi huonetta. Kärpänen pörräsi Sini Vänskän huoneen ikkunalasissa etsien ulospääsyä.  Sini istui sängyllään lukemassa. Kesäloma oli alkanut viikko sitten, mutta Sinillä ei ollut suunnitelmia. Hän mietti muutama kuukausi sitten tapahtuneita tapahtumia. Hänen hoitokoiransa Bella oli kuollut tapaturmaisesti. Sini oli ollut ulkoilemassa Bellan kanssa, kun irtokoira oli hyökännyt Bellan kimppuun ja Bella oli saanut kohtalokkaita ruhjeita. Bella oli ollut kaunis sekarotuinen koira, hieman villakoiran näköinen 10-vuotias rautarouva. Bellan oli omistanut 66-vuotias Silja Tanskanen, mutta koira oli ehtinyt tulla myös Sinille rakkaaksi.

Vieläkään Sini ei ollut pystynyt unohtamaan tapausta. Hän oli syyttänyt itseään tapahtumasta, vaikka Silja olikin sanonut, ettei se ollut sen enempää Sinin kuin kenenkään muunkaan syytä. Sini ei ollut halunnut olla lainkaan tekemisissä koirien kanssa sen jälkeen. Hän ei ollut suostunut lenkille edes parhaan ystävänsä Johanna Puhakan ja hänen sekarotuisen Jessi-koiransa kanssa. Hän ei ollut myöskään käynyt katsomassa Silja Tanskasen uutta koiraa, jonka tämä oli pelastanut nukutukselta. Koira oli kuulemma kaunis 4-vuotias perhoskoiratyttö Venla.

Sini oli pysytellyt kotonaan ja käynyt ainoastaan kerran kaupungilla Johannan kanssa. Kirjakaan ei tahtonut kiinnostaa ja hän sulki sen. Ei ollut mitään tekemistä.

     -    Sini tulisitko käymään täällä, äiti huuteli keittiöstä.

Sini nousi sängyltään laiskasti ja raahusti keittiöön. Hän katseli ihmeissään kun sekä äiti että isä istuivat odottavan näköisinä keittiön pöydän ääressä. Heillä ei ollut yleensä tapana juoda päiväkahvia yhdessä, joten jotain outoa oli tekeillä. Sini istuutui vanhempiaan vastapäätä. Kello raksutti seinällä ja Sini katsoi hämmentyneenä isäänsä

-    Me ostimme sinulle tällaisen, isä sanoi ja ojensi koirakirjaa Sinille.

Sini oli ihmeissään. Eivät vanhemmat yleensä hänelle kirjoja ostelleet ja kaikkein vähiten koirakirjoja. Sini tuijotti kirjaa ja sitten vanhempiaan ihmetellen.

      -    Mitä minä tällä teen? Sini lopulta kysyi ja pyöritteli kirjaa kädessään.

      -     Jospa katsoisit siitä, millainen koira meille sopisi, äiti vastasi ja hymyili.

      -    Mitä? Meille? Siis ihan omaksiko sen saisin, tänne asumaan? Sini oli vieläkin enemmän ihmeissään.

       -   Niin, olemme miettineet ja harkinneet kauan sen koiran hankkimista. Mietin jo ennen sitä Bellan ikävää onnettomuutta. Olet näyttänyt Bellaa hoitamalla, että olisit valmis ottamaan vastuun koirasta. Olemme jutelleet myös Siljan kanssa asiasta, ja hän kertoi kuinka hyvin olet Bellaa hoitanut. Halusimme kuitenkin odottaa, että pääsisit yli sen ikävän tapauksen ja yli surusi. Tämä ei korvaa Bellaa, eikä sen ole tarkoituskaan. Haluamme kuitenkin, että saisit taas arjesta ja elämän ilosta kiinni ja olet ystäviesi kanssa kuten ennenkin, etkä linnoittaudu huoneeseesi. Jokaisen on päästävä ikävien asioiden ylitse, äiti puhui painokkaasti.

     Sini oli hetken hiljaa ja tuijotti vanhempiaan. Olivatko he tosissaan? Keittiön ikkunasta näkyi takapihalle, jossa lintu oli juomassa vettä suihkulähteestä. Se niiasi suihkulähteen reunalta vettä suuhunsa. Kun lintu oli saanut tarpeekseen, se pyrähti lentoon.

-    

             --   Oletteko tosissanne? Siis meille tulisi oma koira?

      -    Tietenkin, katsele nyt sitä kirjaa ja puhutaan myöhemmin lisää. 

     Sinin silmiin syttyi ilo, hän juoksi halaamaan kumpaakin vanhemmistaan.

       -    Kiitos isä ja äiti! hän huudahti. Vanhemmat näyttivät tyytyväisiltä nähdessään Sinin omana eloisana itsenään. 

      Sini juoksi iloisesti omaan huoneeseensa, ja ensimmäisenä hän soitti Johannalle. Pian linjan päästä kuului tuttu ääni.

      -    Jossu.

      -   Sini täällä moi, tule nyt tänne, minulla on tärkeää asiaa, Sini puhui tohkeissaan. – Ja sitten myöhemmin voisin lähteä mukaasi koiralenkille, hän vielä jatkoi.

      -     Mistäs nyt tuulee? Johanna oli todella ihmeissään, sillä Sini ei ollut onnettomuuden jälkeen innostunut mistään.

      -  Kerron sitten kun tulet meille, Sini vastasi salaperäisesti ja lopetti puhelun

   

      Sini asettui selaamaan koirakirjaa sängylleen. Hän laittoi merkin jokaisen rodun kohdalle, josta saattaisi olla kiinnostunut. Puolen tunnin kuluttua Johanna koputti Sinin ovea ja astui sisään.

      -  Noh, kerro heti mitä on tapahtunut? Mistä olet noin innostunut?Hän huomasi koirakirjan Sinin kädessä ja katseli ihmeissään ystäväänsä. Vielä eilenhän Sini ei halunnut kuulla mitään koirista, edes Jessistä, ja nyt hän luki koirakirjaa innoissaan.

      -    Et ikinä usko, minun vanhempani ovat varmasti seonneet.

      -     Miten niin? Johanna oli ihmeissään, enemmän hän oli sitä mieltä, että Sini oli seonnut.

      -     Ne ostivat minulle tämän. Sini esitteli koirakirjaa Johannalle ja oli salaperäinen.

      -      No ei kai koirakirja tee vanhemmistasi seonneita?

      -      No joo, ei kirja varmaan teekään, mutta yritähän arvata mitä he sanoivat? Sini piti taukoa puheessaan ennen kuin jatkoi: – He sanoivat, että minun pitäisi valita sopiva rotu meille! - Tajuatko, he lupasivat minulle oman koiran! Tämä on ihan uskomatonta! Sini riemuitsi.

      -    Ihanko totta? Todella hienoa, onnea kovasti! Johanna kiljaisija hyppäsi Sinin kaulaan. Johanna oli todella onnellinen ystävänsä puolesta. Sini oli muuttunut kuin taikaiskusta takaisin siksi samaksi tytöksi, joka hän oli ollut ennen onnettomuutta. Johanna oli ehtinyt jo kaivatakin heidän yhteisiä lenkkejään, ja toisaalta Sinin hartain toive näytti olevan toteutumassa.

      -     Joko olet päättänyt, mikä rotu olisi teille sopiva? Johanna kysyi ja otti kirjan Siniltä.

-           - En oikeastaan. Noutajat olisivat varmaan monipuolisia koiria, mutta vaikea sanoa, sillä ihania rotuja on niin paljon, Sini vastasi. Tytöt selailivat kirjaa vielä hetken ja merkkasivat yhdessä kiinnostavia rotuja. 

     Shetlanninlammaskoira: pienikokoinen, iloinen ja aktiivinen rotu. Sopii sekä perhe-, harrastus- että näyttelykoiraksi.  

      Kultainennoutaja: keskikokoinen, älykäs, miellyttämisenhaluinen ja toiminnanhaluinen koira. Ei pelkkä seurakoira, kaipaa paljon liikuntaa ja ohjattua toimintaa. 

     Sileäkarvainen noutaja: Sileäkarvainen noutaja on erittäin energinen koira. Haaste kouluttajalle.

     Suomenlapinkoira: hieman keskikokoa pienempi pitkäkarvainen paimenkoira. Kuuluu Suomen suosituimpiin rotuihin.

     

      Sini päätti myöhemmin katsella merkatut rodut uudelleen ja vertailla niiden hyviä ja huonoja puolia. Ei auta hätäillä, täytyy vielä käydä rotuja läpi, että se oikea löytyisi, Sini huokasi ja laittoi kirjan kiinni.

      -    Lähdetäänkö nyt sinne lenkille? Johanna kysyi lopulta varovasti, jos Sini olisikin muuttanut mielensä eikä enää haluaisikaan lähteä.

      -    Mennään vain. Käy Jessi, niin vaihdan vaatteet sillä välin, Sini kuitenkin vastasi edelleen iloisesti.

                                      

2

Johanna haki Jessin kotoaan ja saapui Sinin ovelle. Sini olikin valmiina ja tervehti  innoissaan Jessiä. Kun tervehdykset oli vaihdettu ja Jessi saatu hieman rauhoittumaan, he lähtivät kävelemään tuttuja polkuja pitkin koiraroduista keskustellen. Vieläkin Sinistä oli outoa kulkea lenkillä ilman koiraa. Hän ei oikein tiennyt mitä olisi käsillään tehnyt, kun ei ollut hihnaa, josta pitää kiinni. Lopulta hän työnsi kätensä takin taskuihin.

      -   Mentäisiinkö montulle, jos vaikka Rosa sattuisi olemaan siellä? Johanna kysyi ja katsoi ystäväänsä

      Sini ja Johanna olivat tutustuneet Rosaan ennen Bellan onnettomuutta. Rosan äiti kasvatti koiria, ja Rosan kautta he olivat oppineet paljon lisää koirista ja niiden kanssa harrastamisesta.

      -    Mennään vain. Kaipa minun olisi hyvä nähdä jo muitakin, Sini vastasi.

        

     Hiekkamontusta oli tullut huomaamatta heidän tapaamispaikkansa koiratuttavien kesken. Siellä he juoksuttivat yleensä koiriaan irti, ja koiran saivat nauttia juoksemisesta ja toisista koirista. Tytöt kävelivät tutun montun luokse, josta kuului iloista haukuntaa.

-        Ilmeisesti siellä on tuttuja, Johanna sanoi ja sai tehdä ison työn pidellessä Jessiä, joka tiesi minne mennään ja että kaverit odottivat sitäkin. Se halusi päästä leikkimään. Rosa oli paikalla tällä kertaa molempien samojediensä kanssa. Rosa ei kuitenkaan ollut yksin paikalla, sillä hänen mukanaan olivat Nico ja Juuso, 16-vuotiaat kaverukset omien koiriensa kanssa. Siniä alkoi äkkiä ujostuttaa. Mitähän kaverit miettisivät hänen paikalle ilmestymisestään? Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, kun Johanna jo ilmaisi heidän läsnäolonsa.

      -    Hei, vieläkö joukkoon mahtuu?

      Huudollaan Johanna sai koko koiralauman luoksensa, ja hänelle tuli vaikeuksia saada Jessi hihnastaan irti sen pyöriessä toisten kanssa. Vihdoin ja viimein hän sai myös Jessin vapaaksi, ja koko koirajoukko kirmasi Jessin perään.

      -   Hei, Johanna ja Sini! Mukavaa nähdä teitä. Rosa saapui ensimmäisenä tyttöjen luokse hihnat olallaan.Pojatkin saapuivat tervehtimään Siniä.

      -    Hei Sini! Onpa mukavaa nähdä sinua taas täällä. Juuso tuli Sinin viereen ja aiheutti Sinille perhosia vatsaan.

      

      Juuso oli ollut Sinin tukena heti Bellan onnettomuuden jälkeen. Juuso oli ottanut ohjat käsiinsä heti paikanpäällä, kun Sini oli vain itkenyt hysteerisesti. Juuso oli hoitanut heidät eläinlääkäriin ja soittanut myös Siljan paikalle. Lopulta hän oli lohduttanut itkevää Siniä. Sini yritti peittää hämmennystään Juuson huomiosta ja siitä että kavereilla oli ollut ikävä häntä. Sini kyykistyi rapsuttelemaan koiria peittääkseen silmäkulmissa polttavat kyyneleet. Koirat tietenkin riehaantuivat huomiosta ja kaatoivat Sinin nurin, useampi yritti nuolla Sinin kasvot märiksi, eikä Sini enää voinut muuta kuin nauraa koirille. Jää tuli murrettua ystävien välistä koirien hassuilla tempauksilla ja Sinin yrityksillä nousta ylös koiralauman alta.

      -   On tainnut koirillakin olla ikävä sinua, Nico nauroi ja ojensi kätensä Sinille. Hän veti tytön pystyyn.

       -   Hei arvatkaapas mitä, Sini saa oman koiran! Johanna hihkaisi kun ei enää malttanut pysyä hiljaa.

       -     Ihanko tosi? Se on todella hienoa onnea! Rosa innostui ja halasi Siniä.

       -    Oletko jo miettinyt minkä rotuisen koiran haluaisit? Vai otatko sekarotuisen? Nico kysyi.

       -    En oikeastaan tiedä vielä, mutta kyllä minä taidan ihan puhdasrotuisen tahtoa, niin pääsemme mekin sitten niihin näyttelyihin. Villakoiraa en kuitenkaan tahdo, se muistuttaisi liikaa Bellasta, Sinin ilme muuttui hetkeksi surulliseksi. -- Ehkä lapinkoira tai joku noutaja olisi kiva, Sini kuitenkin jatkoi ja istuutui suurelle kivelle. Koirat olivat taas enemmän kiinnostuneita toistensa jahtaamisesta kuin ihmisistä, jotka eivät enää antaneet niille huomiota.

      -   Miten olisi kultainennoutaja tai sileäkarvainennoutaja? Johanna ehdotti.

      -    Kannattaa kuitenkin tutustua kasvattajaan etukäteen, kun valitettavasti myös epärehellisiä kasvattajia löytyy, Rosa varoitteli.

      -       Onneksi on päteviä ystäviä, Sini vastasi ja pyyhki kasvojaan.

      Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja alkoi olla jo kuuma. Kello lähenteli kahta iltapäivällä.

     -     Ei taida olla puhtia koirillakaan juosta enempää tällaisena päivänä, Johanna sanoi ja katsoi kun samojedit menivät kitukasvuisen puskan varjoon maaten.

     -     Huhuu, Juusooo! Montun reunalta kuului tytön huuto.

     -     Voi ei, miten ihmeessä se löysi tänne? En ole kertonut sille tästä paikasta, että saisin olla edes jossain ilman Iidaa. Piilottakaa minut! Juuso yritti siirtyä huomaamatta Sinin ja Rosan taakse, mutta liian myöhään. Iida oli jo nähnyt hänet. Sini katsoi ihmeissään Juuson reaktiota. Sini oli luullut, että Juuso ja Iida seurustelivat onnellisesti.

     -     Hei kulta, Iida tuli ja halasi Juusoa.

     -     He-hei.. Juuso vastasi vaikeana.

     Rosa tirskahti, sillä hänestä Juuson ahdinko oli huvittavaa. Iidan mielestä he Juuson kanssa seurustelivat. He olivat käyneet muutaman kerran ulkona. Juuso-raukka ei ollut osannut kieltäytyä vaan suostui aina. Iida itse asiassa oli ihan mukava tyttö, ja he tulivat hyvin toimeen keskenään. Juuson mielestä heidän väliltään kuitenkin puuttui jotain ja hän kävikin Iidan kanssa ulkona lähinnä kaveripohjalta. Ihan niin kuin hän kävi Rosankin kanssa elokuvissa. Rosa oli hänen serkkunsa ja paras ystävänsä, ja Rosan kanssa Juuso pystyi puhumaan kaikesta. Heillä oli lähes aina hauskaa. Juusoa oli alkanut jo hieman inhottaa, kun Iida halusi koko ajan olla hänen seurassaan, eikä hän päässyt enää edes Mikin kanssa lenkille yksin. Nyt suututti myös se, että hänen salainen paikkansa oli paljastunut. Kaiken lisäksi Iidan oli pitänyt ilmestyä tänne juuri nyt, kun Sinikin oli vihdoin tullut paikalle.

     -       Minun pitää tästä varmaan lähteä, Sini sanoi ja katsoi ystäviään. Siniä suututti, että Iida oli tullut ja pilannut hänen hyvän tuulensa. Oli ollut kuitenkin mukavaa nähdä ystäviään ja huomata, että häntä oli kaivattu.

    -       Oli tosi mukavaa nähdä taas pitkästä aikaa! Kerro mihin päätökseen tulet koiran suhteen, Rosa sanoi ja alkoi itsekin ottaa koiriaan kiinni, oli jo niin kuuma, että koirien oli päästävä kotiin lepäämään.

      Muutkin alkoivat tehdä lähtöä. Juuso vilkaisi vielä taakseen Sinin perään ennen kuin lähti kulkemaan Nicon ja Iidan perässä.

  

    

     3.

     Aurinko oli jo noussut korkealle, kun Sini raahautui hiukset pörrössä aamupalalle keittiöön. Hän oli nähnyt kummallista unta, jossa olivat Juuso ja Iida. Äiti ja isä olivat jo syöneet, mutta istuivat vielä pöydässä                                                                                                                -       Sini, täällä lehdessä on ilmoitus myytävänä olevista kultaisennoutajan pennuista. Etkös sinä miettinyt myös noutajaa? Merja Vänskä, Sinin äiti selaili paikallislehden myytävänä-palstaa.

     -       Eikö me voitaisi katsoa kuitenkin netistä kasvattajia tai soittaisimme noutajayhdistyksen pentuvälitykseen? Siniä epäilytti ja muisti Rosan sanat epärehellisistä kasvattajista. Sini istui pöydän ääreen ja alkoi tehdä itselleen voileipiä aamiaiseksi                                                    -       Höpsis, samanlaisia koiria kai ne nämäkin ovat. Kultaisianoutajia, niin tässä sanotaan. Nämä ovat kaikenlisäksi tässä ihan lähellä, eivätkä edes niin kalliita kuin oletin, isä vastasi Sinille.                                                                                                                                        -       Jos minä sitten soittaisin sinne, äiti sanoi ja meni puhelimen ääreen. Vanhemmat höyrysivät asian kanssa niin, ettei Sini ehtinyt sanoa mitään.                                                        -       Niin kai sitten. Sinin oli tyydyttävä siihen. Hän haroi harmissaan pörröisiä hiuksiaan. Äiti palasi innoissaan puhelimesta.                                                                                                     - Voimme mennä katsomaan niitä pentuja nyt heti. 
    
     Sini ehti juuri tunkea loput voileivästä suuhunsa, kun oli jo mentävä pukeutumaan. Hetken kuluttua heidän perheensä istuivat perheen sinisessä farmari Toyotassa, matkalla katsomaan koiranpentuja. Autossa istuessaan Sinikin alkoi innostua ajatuksesta omasta noutajasta. He saapuivat nopeasti vanhan maatilan pihaan. Päärakennus oli keltainen, ja se näytti olevan ihan hyvässä kunnossa ja hyvin hoidettu, toisin kuin punaiset ulkorakennukset. Ne näyttivät todella huonokuntoisilta. Navetan katto oli romahtanut toiselta puolelta. Ilmeisesti tilalla ei ollut karjaa vuosiin. 

     -       Päivää, päivää! Tulittekos te katsomaan pentuja? Tukeva mies tuli lippahattu päässä ovelle vastaan.
      -       Hei. Kyllä vain, soitinkin teille hetki sitten. Olen Merja Vänskä, ja tässä on mieheni Matti. Tämä täällä on tulevan koiran emäntä Sini, Sinin äiti esitteli heidät ja tarttui miehen ojennettuun käteen.
     -       Tätä tietä, tätä tietä, mies lähti ohjaamaan heitä kohti talon tupaa. Tuvan lattialle oli kannettu pahvilaatikko, josta kuului vikinää. Laatikossa oli aivan pieniä, ehkä kolmen viikon ikäisiä pentuja, ja toisella puolen huonetta aitauksessa hieman vanhempia pentuja.
     -       Ihania, Sini kyykistyi katselemaan laatikossa olevia pentuja.

    Äiti ja isä istuivat tuvan pöydän ääreen miestä vastapäätä.                                                        -       Minkä ikäisiä nämä ovat? Sini silitteli pentuja.

      -       Nämä laatikossa olevat ovat kolmen  viikon ikäisiä ja nuo tuolla ovat viiden viikon ikäisiä, mies vastasi ja nyökkäsi nurkkaan, jossa vanhemmat pennut olivat. Sini käveli häkin luokse. Jotenkin hänen mielensä oli levoton. Ihan kuin jotain puuttuisi, mutta hän ei kuitenkaan saanut päähänsä mikä. Oli vain sellainen olo, ettei kaikki ollut niin kuin olisi pitänyt olla.    -       Kumpaa sukupuolta olitte ajatelleet? mies kysyi. 

      -       Eiköhän me tyttökoiraa ollut ajateltu, Sinin äiti vastasi ja katsoi kysyvästi Siniä.

      -       Niin joo narttua.

     Mies nousi pöydästä ja tuli Sinin luokse.                                                                                    -       Narttuja ovat nämä kaksi kolmeviikkoista, mies antoi Sinille molemmat pennut syliin.    -       Ja sitten on myös tämä yksi viiden viikon ikäinen, mies osoitti yhtä pentua häkissä. Sini katseli pentuja. Hänestä näytti, että kolmenviikon ikäiset pennut olisivat liian laiskoja ikäisekseen, joten hän meni katsomaan viiden viikon ikäistä pentua. Sini otti pennun syliinsä, ja se alkoi purra Siniä sormista.                                                                                                  -       Tämä on ihana! Sini katsoi äitiään. Vanhemmat tulivat myöskin katsomaan pentua.          -       Eiköhän se tämä sitten ole meille, jos me nyt varaamme sen, isä sanoi ja rapsutti koiraa. 

      -       Selvä juttu, varausmaksu on 100 euroa, mies vastasi ja meni kaivelemaan papereitaan. Sini jäi katselemaan ympärilleen, kun vanhemmat allekirjoittivat varauspapereita. Seinillä oli paljon metsäaiheisia tauluja, muutama kuva myös kultaisistanoutajista. Lattialla oli vanhanaikaiset räsymatot ja pöydällä jopa muutama sant paulia. Seinustalla oli takka, ja huone oli aika kotoisa. Oli varmaan mukavaa istua talvella tuvassa ja katsella tulenliekkejä, Sini mietti. Isä sai paperit täytettyä ja alkoi tehdä lähtöä. 

      -       Tulemme sitten parin viikon päästä hakemaan pentua, äiti sanoi ja kätteli vielä miestä. 

  

     Sini suukotti pentua ja lähti vanhempien edellä ulos. Eteisessä hän pysähtyi ja kuuli koiran valittavan, mutta ei ehtinyt sanoa tai kysyä mitään, kun isä työnsi jo hänet ulos jo kohti autoa. Ennen autoon istumista Sini kuitenkin katseli vielä ympärilleen. Pihapiiriin kuului vanha navetta ja huonokuntoinen aitta. Aitan takana näkyi olevan koira-aitaus. Aitauksessa seisoi laiha ja huonokuntoinen koira, joka katsoi surullisesti Siniä. Lopulta hänen oli kuitenkin noustava autoon. Auton lähtiessä liikkeelle Sinillä välähti, miksi kaikki tuntui niin oudolta sisällä, ja ihan kuin jotain olisi puuttunut. Pentujen emät, missä ne olivat? Kolmeviikkoinen pentu ja vielä myös viisiviikkoinen pentu tarvitsi emää, mutta niitä ei ollut esitelty heille. Jostain syystä Sinille tuli tunne, ettei kaikki ollut hyvin eikä kasvattajalla puhtaat jauhot pussissa. Hänen oli päästävä juttelemaan Johannan ja muiden kanssa.

4.

      -    Te siis varasitte koiranpennun? Johanna kysyi kun Sini oli kertonut hänelle missä olivat käyneet. Sini makasi sängyllään ja puhui puhelimeen. Hän oli soittanut heti kotiin saavuttuaan parhaalle ystävälleen. 

      -       Niin, vanhemmat olivat lukeneet lehdestä myynti-ilmoituksen, ja me menimme samoin tein katsomaan pentuja. Minulle jäi kuitenkin jotenkin outo olo siitä kasvattajasta. Se ei esitellyt meille edes pentujen emää. Pennut olivat vasta kolmen ja viiden viikon ikäisiä, ja minun mielestäni ainakin ne tarvitsevat emää. Vaikka pennut olisivat jo vanhempia, niin kai se emä olisi hyvä nähdä silti.  Mutta minkäs minä sille alaikäisenä voin, vanhemmat päättivät kuitenkin, että otamme pennun sieltä. Eiväthän ne kuuntele minua, vaikka sanoin, että oltaisi soitettu pentuvälittäjälle.

     -       Niin, on se hölmöä kun ei kuunnella. Taitaa vanhemmille usein olla raha pääasia., Johanna myönteli.

      -        Varsinkin kun nyt pennut ovat edullisempia ja lähellä, Sini jatkoi. 

      -       Ovatkohan ne edes rekisteröityjä? Johanna kysyi.

      -       Voi ei! Enhän minä tullut edes kysyneeksi sitä. Mitä jos ne ei olekaan, enhän minä sitten voi harrastaa sen kanssa mitään, mitä olin ajatellut, Sini voihkaisi.

       -       No, toivotaan parasta, sinun kannatta kuitenkin keskustella vielä vanhempiesi kanssa, Johanna sanoi.

       -       Nythän en asialle voi mitään, joten miten on, sopisiko lenkille lähtö? Ajattelin, että kävisin kysymässä Siljalta voisinko ulkoiluttaa sitä sen uutta koiraa. En ole edes nähnyt sitä, Sini vaihtoi puheenaihetta.

      -       Ohhoh, oletko tosissasi? Mielelläni minä lenkille lähden, onkin ollut ikävä jo yhteisiä lenkkejämme, Johanna totesi. – Tulen sinne.

     Johanna asui vain puolen kilometrin päässä Sinistä omakotitalossa, joten matkaa ei ollut paljon. Hetken päästä Johanna olikin jo ovella Jessin kanssa. Jälleen he lähtivät kulkemaan yhdessä tuttua reittiä vanhaa kerrostaloa kohti. Niin monesti Sini oli kulkenut tämän reitin hakiessaan Bellaa lenkille. Tuntui kuitenkin, että siitä olisi jo ikuisuus, kun hän viimeksi oli kävellyt reittiä. Siitä ei kuitenkaan ollut kuin kaksi kuukautta aikaa. Hän ei vain ollut kyennyt menemään Siljan luokse. Sini oli ollut erittäin järkyttynyt, kun Silja oli ilmoittanut vajaa viikko Bellan kuoleman jälkeen, että hänelle oli tulossa uusi koira. Sini ei ymmärtänyt, miten joku pystyi hankkimaan uuden koiran niin pian toisen tilalle. Tilanne oli kuitenkin ollut sellainen, että tämä uusi koira olisi lopetettu, ellei sille olisi löytynyt kotia. Silja siis oli pelastanut koiran ja ottanut sen siksi niin pian. Millainenhan tämä uusi koira oli ja tulisikohan Sini toimeen sen kanssa? Sini mietti. Häntä myös mietitytti, kuinka uusi koira tulisi toimeen Jessin ja muiden koirien kanssa.

     Toisaalta Sini ei ollut edes varma antaisiko Silja enää ulkoiluttaa uutta koiraansa, kun Bellalle oli käynyt niin ikävästi hänen kanssaan. Sinin ajatukset myllersivät koko matkan ajan. Johanna ei yrittänytkään keskustella, vaan antoi Sinin selvitellä ajatuksiaan. Vieläkin Sini osakseen ajatteli, että jollain lailla Bellan kuolema oli ollut hänen syytään. Nyt Sini oli kuitenkin sopeutunut ajatukseen, ettei Bellaa ole, eivätkä asiat muutu miksikään, vaikka hän kuinka murehtisi ja syyttelisi itseään. Ilmeisesti vanhempien lupa omaan koiraan oli toiminut taikasauvana, ja Sini oli ymmärtänyt, ettei sureminen toisi Bellaa takaisin. Hänen oli jatkettava elämäänsä. Pian Siljan talo tuli eteen, ja Sini nielaisi. Nyt oli mentävä Siljan luokse. Joskushan se olisi tehtävä. Nyt jos koskaan                                                                  -       Tullaammeko me Jessin kanssa mukaan? Johanna kysyi. Hän huomasi, kuinka vaikea tilanne oli Sinille ja kuinka kaikki muistot tulivat mieleen.

       -       On varmaan kuitenkin parempi, että odotatte, kun en tiedä kuinka koirat tulevat toimeen keskenään, Sini vastasi ja astui rappukäytävään.

     Silja asui alimmassa kerroksessa. Sini huokaisi syvään ennen kuin uskalsi soittaa ovikelloa. Iloinen haukunta alkoi kuulua ovelta. Siniä alkoi väkisin hymyilyttää. Kuulosti niin tutulta ja mukavalta taas kuulla ääniä juuri tuon oven takaa. Edellisen kerran ovikelloa soittaessa oli vastassa ollut vain ahdistava ja painostava hiljaisuus                                                                   -       Sini! Hyvänen aika, onpas tämä iloinen yllätys! Silja yllättyi nähdessään Sinin ja hän kaappasi tytön halaukseen.

     Siniä ujostutti. – Hei vain, tulin tervehtimään sinua ja tapaamaan tätä pientä veijaria, Sini katsoi pientä musta-valkoista perhoskoiratyttöä, joka istui heidän vieressään ja katsoa tapitti Siniä kieli pitkällä.                                                                                                                           -       Hei pikkuinen, mikä sinun nimesi olikaan? Sini kyykistyi rapsuttamaan koiraa jonka pitkäkarvainen häntä alkoi heilua edestakaisin hurjasti. 
       -       Se on Venla, todella energinen, ihana pikku kaveri. Keksii kaikkea hauskaa, eivätkä päiväni ole todellakaan tylsiä. Tänäkin aamuna heräsin kovaan rämähdykseen ja mennessäni katsomaan huomasin, että Venla seisoi keittiönpöydällä ja oli pudottanut kukan lattialle. Toinen kun oli halunnut mennä katsomaan, mitä ulkona tapahtui, Silja nauroi ja sai koiran pyörähtelemään itsensä ympäri iloisesti haukahdellen.
      -       Olisiko minun mahdollista lähteä Venlan kanssa lenkille? Sini kysyi arastellen.
      -       Hyvänen aika lapsikulta, totta kai! Olenkin jo odotellut milloin tulisit, Silja alkoi touhottaa. Sini otti tutusta naulakosta koiran pannan ja hihnan. Tyttö pujotti ne koiralle ja avasi ulko-oven.                                                                                                                         -       Ai niin, miten Venla tulee toimeen toisten koirien kanssa? Sini kääntyi ovella vielä kysymään Siljalta. – Meillä on Jessi mukana.
       -       Hyvin, isompia koiria se saattaa aluksi hieman arastella, mutta se unohtuu kun huomaa ettei isompi tee mitään pahaa. 
    
     Sini saapui pihalle Venla perässään. Johanna ja Jessi tulivat heidän luokseen, ja tytöt antoivat koirien tutustua toisiinsa rauhassa. Sitten he suuntasivat tuttua monttua kohti. Tällä kertaa he eivät aikoneet laskea koiria irti vaan käydä muuten vain kävelemässä, jotta Sini voisi tutustua Venlaan paremmin                                                                                                                     -       Hieno tyttö Venla, Sini kehui koiraa joka oli innoissaan. Se katsoa tapitti Siniä kehujen ja makupalojen toivossa. Se käveli Sinin vierellä kuin paraskin tottelevaisuusvalio.
        -       Sehän on luonnonlahjakkuus, Johanna sanoi ja katsoi ihmeissään koiraa, joka oli vasta tavannut Sinin mutta kulki palvovasti tämän vierellä. Sinin hymy leveni katsoessa koiraa.    -       Ihana, en voi muuta sanoa. En yhtään enää ihmettele, miksi Silja otti koiran ja miksi hän kertoi koirasta niin innoissaan. Tämähän on luonnostaan sydänten sulattaja! Sini oli niin koiran lumoissa ettei huomannut, että heitä oli tulossa vastaan tuttuja, ennen kuin nelikko oli heidän kohdallaan.                                                                                                                     -       Heipä hei! Sini on tainnut käydä Siljan luona kylässä, Juuso sanoi ja pysähtyi tyttöjen luokse. Juuson englanninspringerspanieli pyöri innoissaan Venlan ympärillä haistellen, ja Jessi yritti kiinnittää Mikin huomiota, jotta pääsisi leikkimään.
       -       Ai, miten niin? Mistä niin päättelet? Sini kysyi leikillään.
       -       On tullut Venla mukaan, Juuso vastasi ja hymyili. Nico oli tullut Juuson mukana ja katseli Siniä, joka oli muuttunut ihan silmissä. Hän ei ollut nähnyt Siniä yhtä iloisena sen jälkeen, kun oli tutustunut tyttöön match show’ssa, leikkimielisessä näyttelyssä. Nicon koira Pomo yritti myös päästä tekemään tuttavuutta Venlan kanssa.

                                                                                                                                     -       Hei, olisittepa äsken nähneet kuinka Venla palvoo Siniä. Se oli kuin paraskin tottelevaisuuskoira. Kontakti on mitä parhain. Olen niin kateellinen, tuo Jessi-puupää kun ei suostu kuin ehkä vilkaisemaan ja silloinkin erittäin kyllästyneen näköisenä, Johanna innostui kertomaan.                                                                                                                                      -       Ei muuta kuin treenaamaan Venlan kanssa tokoa. Juuso sanoi. – Ai niin, mutta eikös sinulle ollut tulossa oma koira?                                                                                                 -       Juu me kävimme tänään katsomassa kultaisennoutajan pentuja, ja vanhemmat varasivatkin meille yhden pennun, Sini vastasi hieman vaisunoloisesti.                                  -       Niinkö? Miksi et ole tuon iloisempi? Luulisin sinun kiljuvan riemusta, mutta sinä vain sanot ohimennen varanneesi pennun, Nico kysyi ja yritti pidättää tempovaa Pomoa.              -       Se oli jotenkin ihan outo paikka. Olen tietenkin iloinen, että saan vihdoinkin kauan haaveilemani koiran, mutta paikka oli jotain kummallinen. En nähnyt edes pentujen emää.   -       Ihanko totta? Minkä ikäisiä pennut olivat? Juusokin kiinnostui.                                         -       Toiset olivat  kolmeviikkoisia ja toiset  viiden viikon ikäisiä.                                             -       No johan on outoa, kyllä sen ikäiset vielä tarvitsevat emää! Ja olivatpa pennut minkä ikäisiä tahansa, kyllä ostajilla on oikeus nähdä emä, jos se vain on paikan päällä! Nico oli ihmeissään.                                                                                                                                      -       En olisi itse halunnut hankkia pentua sieltä, varsinkaan nyt kun tuntuu, että siellä ei ole kaikki hyvin, mutta minkäs teet kun vanhemmat niin päättivät. Sini nurisi. – Toisaalta vanhempani eivät tiedä mitään koiran hankinnasta. Ajattelevat, että kun siinä sanotaan, että koirat ovat kultaisianoutajia, ne sitten ovat niitä. Ja että kaikki koirat ovat samanlaisia, hankki ne mistä tahansa.                                                                                                                             -       Eivät vanhempani ole koskaan kuulleet perinnöllisistä sairauksista tai niiden tutkimisista.   -       Se on hölmöä, mutta minkäs teet kun olet alaikäinen, Johannakin sanoi.                               -       No, sitten ei voi muuta kuin yrittää selittää vanhemmille, Nico totesi.                               -       Mutta asiasta ihan toiseen. Mitäs tytöt ajatteli tehdä illalla? Juuso vaihtoi puheenaihetta.     -       Mitäs me? Ei kai meillä ihmeitä suunnitteilla ole? Sini vastasi ihmeissään.                       -       Lähtekää meidän mukaamme leffaan, Juuso pyysi ja katsoi tyttöjä.                                   -       Niin, me meinattiin lähteä keskenämme, mutta mukavampaahan se olisi, jos saisi tyttöseuraa, Nicokin innostui.                                                                                                         -       No entäs Iida? Johanna kysyi ja tuijotti Juusoa tiukasti. – Mitäs hän sanoo, jos lähdet toisten tyttöjen kanssa ulos?  Juuso meni hämilleen. – No kun en oikein tiedä, kuinka pääsisin Iidasta irti. En haluaisi olla hänen kanssaan.                                                                             -       Olisikohan sinun ehkä hyvä vaikka sanoa hänelle asiasta? Sini kysäisi.                             -       En haluaisi loukata häntä, Juuso mutristeli.                                                                         -       Näin loukkaat häntä enemmän. Annat hänen ymmärtää, että haluat olla hänen kanssaan. Joskus kaikki kuitenkin paljastuu. Olisi kuitenkin parempi, että hän kuulisi asiasta sinulta eikä keneltäkään muulta, Johanna paasasi.                                                                                         -       Olet oikeassa, kerron hänelle sitten kun seuraavan kerran tapaamme, Juuso myöntyi.       -       Mutta lähteekö tytöt silti mukaamme elokuviin, mahtuu minun kainalooni kaksikin tyttöä! Nico naurahti.                                                                                                                 -       Kai me voidaan lähteä kun noin kauniisti pyysit. Vai mitä mieltä Sini on? Johanna lupaili.   -       Eipä kai meillä muutakaan ole… Sini vastasi.                                                                     -       Kiva, nähdään teatterilla joskus seitsemän aikaan, Nico innostui.                                       -       Joo, nähdään vain.

5.

Kotiin palattua Sini huomasi ensimmäisenä vanhempansa, jotka istuivat olohuoneessa sohvalla ja he näyttivät järkyttyneiltä. Sini katsoi vanhempiaan ihmeissään.                           -       No mikä nyt on?                                                                                                                   -       No tuota, kuinkahan minä tämän nyt sinulle kertoisin. Se mies, jolta me varasimme pennun, soitti juuri äsken ja kertoi, että valitsemamme pentu sairastui ja mitä todennäköisimmin menehtyy, äiti sanoi huolestuneena. Hän ei tiennyt kuinka Sini asian ottaisi. – Mies ehdotti, että ottaisimme uroksen tai nartun nuoremmasta pentueesta.                                                                                                                                                     Vanhemmat pelkäsivät, että Sini murtuisi, sillä aikaa edellisestä takaiskusta oli niin vähän. Sini näytti kuitenkin yllättävän rauhalliselta, ihan kuin hän ei olisi ymmärtänyt mitä vanhemmat sanoivat.                                                                                                                 -       Menen illalla Johannan kanssa elokuviin, hän vastasi äidilleen.                                        Äiti katsoi ihmeissään – Kuulitko mitä minä sanoin pennusta?                                                     -       Joo, joo kuulin kyllä. En halua koiraa siitä toisesta pentueesta, Sini vain vastasi ja meni huoneeseensa. Vanhemmat jäivät ihmeissään istumaan sohvalle.                                                   -       Mikähän tuolle tytölle on tullut? Miksihän Sini ei välittänyt asiasta lainkaan? äiti ihmetteli.                                                                                                                                    -       Bellan kuolema oli Sinille kova pala, ja nyt sitten tämä. Takaiskut ovat tainneet kovettaa tyttöä, isä vastasi.                                                                                                                            -       Menen puhumaan Sinille, äiti sanoi ja nousi tuolistaan, mutta isä veti hänet takaisin sohvalle.                                                                                                                                          -       Älä, annetaan hänen ajatella rauhassa.                                                                                      
Alitajuisesti Sini oli osannut jo varautua tilanteeseen. Hän oli osannut jo odottaa, että jotain ikävää saattaisi tapahtua, eikä hän ollut osannut kiintyä pentuun vielä tunnissa. Hän halusi kuitenkin tutkia asiaa hieman enemmän, sillä ei ollut normaalia, että kolmen  viikon ja viiden viikon ikäiset pennut olisivat ilman emää. Kaikki ei ollut niin hyvin kennelissä, kuin ulkoa päin saattoi kuvitella. Hänen olisi puhuttava Johannalle ja pojille. Hän lähtisi vaikka yksin vakoilemaan kenneliä ja tekisi siitä ilmoituksen eläinsuojeluviranomaisille, elleivät muut lähtisi mukaan. Poliisi ei sinne lähtisi, jos heillä ei olisi näyttöä. Hän oli tyytyväinen päätökseensä ja alkoi etsiä vaatteita illaksi. Hän kaiveli vaatekomeroaan lähes puoli tuntia, eikä mitään tuntunut löytyvän. Sängyn päälle oli kertynyt kasa vaatteita, jotka Sini oli hylännyt.                                                                                                                                    -       Ei, ei, ei. Ei minulla ole mitään järkevää päälle pantavaa, hän tuskaili ja kaivoi puhelimen laukustaan. Sini istuutui vaatteiden keskelle ja paineli Johannan numeron.                              -       Johanna kiltti auta, en minä voi illalla lähteä mihinkään! Sini parkaisi heti kun Johanna vastasi.                                                                                                                                            -       Ilmeisesti sinulla on sama ongelma kuin minullakin: ei mitään päälle pantavaa, Johanna vastasi tyynesti.                                                                                                                              -       Mistä arvasit? Olen kaivanut koko vaatekaapin enkä löydä mitään sopivaa. Saisinko lainata sinulta sitä mustaa puseroa jos laitan sen kanssa farkut? Sini kysyi anovalla äänellä.  -       Ai se missä on se helmikoriste? Saat jos minä saan kaivella sinun kaapistasi jotain sopivaa? Johanna vastasi.                                                                                                              -       Sovittu, tulen sinne niin valmistaudutaan yhdessä. Tuon sinulle joitain vaatteita joista voit valita, Sini vastasi iloisesti ja lopetti puhelun.                                                                           Puhelun jälkeen Sini etsi sinisen olkalaukkunsa ja tunki sinne vaatteitaan ja meikkejään        -       Menen Johannalle ja sieltä elokuviin, tulen kotiin joskus kymmenen aikoihin, Sini ilmoitti vanhemmilleen ja sulki ulko-oven nopeasti takanaan. Hän ei aikonut käydä yhtään henkevää keskustelua surun käsittelemisestä ja puhumisen tärkeydestä juuri nyt.                                                                                                                                                                                        Sini käveli puolen kilometrin matkan reippaasti. Johanna asui vanhempiensa Lailan ja Jussin kanssa tiilisessä omakotitalossa. Johannalla oli myös isosisko Hanna, mutta Hanna oli jo muuttanut pois kotoaan omaan kämppäänsä. Vaikka kyllähän Hanna kävi usein lapsuudenkodissaan, varsinkin ruoka-aikoina. Sini astui pihan portista sisään ja soitti ovikelloa. Hän ei odottanut, että kukaan tulisi avaamaan, vaan käveli suoraan sisään. Jessi ryntäsi ovelle vastaan takapuoli pyörien ja vasten hyppien.                                                     -       Hei ukkeli, Sini tervehti koiraa, joka yli-innokkaasti yritti nuolla Sinin kasvoja.              -       Hyi Jessi! Ei saa hyppiä, Sini komensi koiraa. Jessi katsoi nolona Siniä ja meni edeltä Johannan huoneeseen.                                                                                                               -       Tulin! Sini huikkasi Johannalle huoneen ovelta.                                                                     -       Tule vain sisään. Toitko joitain vaatteita?                                                                           -       Juu, muistin tuoda.         
                                                                                                                                   Sini meni Johannan huoneeseen ja rojahti nojatuoliin. Johanna istui peilin edessä ja harjasi tummia hiuksiaan. Yhdessä he aloittivat valmistautumisen elokuviin lähtöä varten.               -       Muuten, se pentu, jonka me varasimme, on sairastunut vakavasti. Voi olla, että se ei selviä, Sini sanoi kuin ohimennen. Johannan käsi pysähtyi kesken harjauksen. Hän kääntyi hitaasti ympäri ja katsoi silmät ymmyrkäisinä Siniä.                                                                -       Täh? Kuinka sinä voit sanoa sen noin vain ohimennen? Johanna oli järkyttynyt.              -       Osasin jo odottaa jotain tällaista. En tiedä mistä se johtuu, mutta minulla oli vain sellainen tunne heti alusta. Sillä äijällä ei ole kaikki ihan niin kuin pitäisi, Sini katsoi ystäväänsä. – Siksi minä haluan, että lähdet minun kanssani vähän katsastamaan paikkoja. Haluan, että tuo eläinten väärinkäyttö ja huonosti kohtelu saa loppua, Sini jatkoi vihaisena.                            -       Miten meinasit päästä sinne, ja mitä olit ajatellut tehdä? Johanna katsoi ihmeissään ystäväänsä.                                                                                                                                 -       Otan kameran mukaan ja kuvaan hieman paikkoja. Vien kuvat sitten poliisille tai eläinsuojeluviranomaisille, Sini sanoi päätöksen tehneenä.                                                      -       Kai minun on pakko lähteä mukaasi. Jonkun sinua on vahdittava, ettei sattuisi mitään tyhmää, Johanna vastasi ja sai Sinin huokaisemaan helpotuksesta.                                          -       Kiitos. Tiesin, että voin luottaa sinuun.                                                                                -       Mutta nyt laitetaan itsemme iltaa varten ja nautitaan illasta, Sini jatkoi huojentuneena. Hänen ei tarvitsisi yksin selvittää sairastuneen pennun mysteeriä.                                            -       Muuten, ei se Nicokaan mikään turhan näköinen kaveri ole, Johanna sanoi ja iski silmää. Tytöt kaivoivat meikkinsä esiin, ja perhoset alkoivat lepattaa vatsassa. Mitähän ilta toisi tullessaan?

                                                        6                                                                                                                                                                                                                                     Puoli seitsemän aikaan tytöt seisoivat elokuvateatterin edessä. Perhoset olivat vallanneet molempien vatsan, ja he odottivat hermostuneina Nicoa ja Juusoa. Ilma oli jo hieman viilennyt, ja Johannaa palelsi, sillä hän oli valinnut Sinin vaatekasasta itselleen vaalean kirjaillun topin. Muitakin ihmisiä oli alkanut kerääntyä elokuvateatterin eteen ja osa oli mennyt jo sisälle, mutta paljon nuoria norkoili vielä teatterin edessä. Vähän ennen seitsemää Sini huomasi tutun tytön tulevan heitä kohti.                                                                               -       Voi, ei, Sini suhahti Johannalle. Muuta hän ei enää ehtinyt kun Iida Viljanen oli heidän luonaan kauniissa kesämekossaan.                                                                                               -       Hei, olettekos tekin menossa elokuviin? Iida kysyi iloisesti ihan kuin he olisivat tunteneet paremminkin.

-       Jo-joo, Sini takelteli sanoissaan ja vilkuili ympärilleen. Hän huomasi Nicon ja Juuson saapuvan heidän luokseen. Pojat eivät aluksi huomanneet Iidaa Sinin ja Johannan seurassa.

-       Hei, oletteko joutuneet kau… Juuson lause jäi kesken kun hän huomasi Iidan, jonka ilme oli muuttunut tyrmistyneeksi.

-       Sinä? Iida katsoi hämmentyneenä Juusoa.

-       Minäpä hyvinkin, Juuso sai taas itsensä kasaan. – Olen pahoillani, mutta ei meistä tule mitään, hän möläytti nopeasti ja kaappasi toiseen kainaloon Johannan ja toiseen Sinin.

-       Mennäänpäs tytöt nyt elokuviin, se alkaa ihan pian, hän ohjasi tytöt teatterin ovesta sisään ja jätti tylysti Iidan seisomaan ulos vihaisen näköisenä.

-       Miksi sinä noin teit? Sini sai puhekykynsä takaisin ja muksautti Juusoa käsivarteen. Hän oli vain ihmeissään seurannut Juusoa, eikä ollut osannut sanoa mitään järkevää. Nyt hänen reaktiokykynsä kuitenkin palautui nopeasti.

-       En tiedä. En enää jaksa tuota Iidan mustasukkaista käyttäytymistä ja roikkumista. Se tukahduttaa minut ja tässä näin tilaisuuteni tulleen, Juuso yritti selittää ja hieroi vaivaantuneena niskaansa.

-       Vähäjärkinen epähieno tollukka! Sini puhisi.

-       Arvaa vain vihaako Iida nyt meitä? Johannakin puuttui puheeseen. Siniä alkoi äkkiä naurattaa koko tilanne, ja hän purskahti nauruun ja muut katsoivat ihmeissään. Nicokin alkoi pyrskähdellä.

-       Olisittepa nähneet Juuson ilmeen, kun se tajusi Iidan seisovan teidän kanssanne! Lopulta Johanna ja Juusokin nauroivat asialle.

Nelikko meni sisään elokuvasaliin. Mies ovella repäisi osan lipusta pois ja laski heidät etsimään itselleen sopivia paikkoja. He valitsivat vierekkäiset paikat salin keskeltä. Sini istui Juuson ja Nicon välissä, ja hän oli hieman hämillään. Onneksi valot sammuivat pian, eikä kukaan pystynyt näkemään hänen ilmeitään. Hän ei oikein tiennyt miten päin olisi penkissä istunut, kun molemmilla puolilla istui melkein tuntematon komea poika. Sini ei ollut ennen ollut treffeillä, jos näitäkään nyt oikeat treffeiksi voisi laskea.

Kohta valkokankaalle ilmestyvä kuva valaisi salia hieman, ja Sini yritti keskittyä elokuvaan. Salista kuului karkkipussien rapinaa ja alkavan elokuvan ääniä. Sini nojasi päätään selkänojaan ja tuijotti tyhjyyteen.

Elokuvan päätyttyä Sini ei muistanut elokuvasta mitään, hän oli vain miettinyt kuinka pääsisi vakoilemaan koiran kasvattajaa, ja toisaalta hän oli miettinyt myös Juusoa ja tapahtumaa Iidan kanssa. Juuso oli tehnyt Iidalle selväksi, ettei halunnut olla hänen kanssaan. Kuinkahan Iida tästä eteenpäin suhtautuisi Siniin ja Johannaan? Toisaalta he eivät tunteneet Iidaa kovin hyvin, joten se ei häirinnyt Siniä kovin paljon. Hieman Siniä kuitenkin häiritsi Juuson tökerö tapa jättää Iida. Pojat! Juuri tuollaista epämääräistä käyttäytymistä niiltä saattoikin odottaa. Siniä säälitti hieman, että Iida oli joutunut kokeman sellaista.

Elokuvan jälkeen nelikko jäi vielä seisomaan teatterin eteen. Ilma oli viilennyt elokuvan aikana niin paljon, ettei ulkona ollut enää mukava seisoa.

-       Hei miten on, lähdetäänkö vielä pitsalle? Nico ehdotti ja katsoi kysyvästi muita.

-       Hei veikkonen! Hyvä, se on suorastaan loistava ajatus, Juuso innostui – Eihän iltaa voi tähän lopettaa, kun vauhtiin päästiin. Nyt tytöt mennään syömään!

Sini vilkaisi kelloa joka näytti hieman vaille yhdeksää. Hänellä olisi vielä tunti aikaa, ennen kuin hänen olisi mentävä kotiin, kuten oli luvannut.

-       No jos ehditään tunnissa, lupasin olla kymmenen aikoihin kotona, Sini sanoi.

-       Ehditäänhän me, kun nyt heti lähdemme, Nico sanoi ja lähti kulkemaan edeltä läheistä pitseriaa kohti.

Pitseriassa oli muitakin asiakkaita, mutta nelikko löysi vapaan pöydän ikkunan vierestä. Ruoka tuoksui herkulliselta, ja he saivat pian lämpimät pitsat eteensä. Kun he olivat aloittaneet ruokailunsa, Johanna aloitti kertoa päivän tapahtumia.

-       Se Sinin varaama koiranpentu on muuten kuolemansairas.

-       Mitä? Ihanko totta? Mikä sillä on? Juuso kääntyi katsomaan Siniä.

-       En minä tiedä, mikä sille tuli. Ja tuskin äiti ja isäkään asiasta tietävät. Epäilen, ettei se äijä ole kertonut mitään syytä. Se oli pyytänyt vain valitsemaan uuden pennun, Sini vastasi jo hieman vihaisena.

-       Entäs nyt? Nico kysyi.

-       Me menemme Sinin kanssa vakoilemaan sitä ukkoa. Me otamme kuvia sieltä ja laitamme poliisit ja eläinsuojelijat sen perään. Sen tulee saada rangaistuksia ja eläintenpitokielto! Johannakin jo tuohtui.

-       Onkohan tuossa nyt mitään järkeä? Se voi olla vaarallista, Juuso huolestui tyttöjen ajatuksesta.

-       Vaarallista tai ei, en jätä tätä tähän, Sini sanoi vihaisena ja tunki pitsaa suuhunsa.

-       Sini… Juuso sanoi varovasti. – En tarkoittanut pahalla.

-       Hmm... Sini vastasi suu täynnä, mutta hymyili jo hieman.

-       No, jos sitten kuitenkin kerrotte meille, milloin olette menossa ja missä kasvattaja asuu. Osataan sitten etsiä teitä jos jotain sattuu, Nico antoi periksi.

-       Jos me sitten ilmoitamme teille, kunhan mietimme miten toimitaan. Voi olla, että menemme mahdollisimman pian, Sini sanoi varmana.

Hetken kaikki söivät hiljaa omissa ajatuksissaan, mutta kohta iloinen jutustelu jatkui. Pennusta ei enää puhuttu. Pitsan jälkeen pojat saattoivat tyttöjä kotiinpäin koirista puhuen.

-       Kiitos, oli mukava ilta. Mitä nyt oli pientä mustasukkaisuusdraamaa ja vakoilu-actionia, Johanna hymyili.

-       Minulla oli myös mukavaa, en muistakaan milloin olisi ollut näin hauskaa. Kiitos myös, että autoitte Iidan kanssa, Juuso vastasi.

-       Taidettiin auttaa ilman omia haluja, Sini naurahti. – Senkin pönttö.

-       No, mutta joka tapauksessa kiitos.

-       Ja muistatte sitten ilmoittaa milloin olette menossa sinne vakoiluretkellenne. Ei mitään tyhmyyksiä kiitos, Nico vielä muistutti.

-       Kyllä isi… Johanna tönäisi leikkisästi Nicoa.

-       Johanna, tämä ei ole mitään leikkiä, Nico yritti pysyä vakavana.

Johanna näytti kieltään ja lähti kulkemaan omaan kotiinsa.

-       Öitä! Sinikin huikkasi ja suuntasi kotiinsa.

7.

Tytöt suunnittelivat vakoiluretkeään pari päivää. Sinin vanhemmat olivat painostaneet Siniä valitsemaan uutta pentua, mutta Sini ei ollut halunnut kuullakaan asiasta. Hän halusi käydä ensin kuvaamassa paikkaa ennen kuin päättäisi mitään. Vanhemmat olivat ihmeissään Sinin käytöksestä, mutta Sini ei ollut selitellyt heille mitään.

Lopulta Johanna ja Sini kaivoivat esiin polkupyöränsä ja esittivät vanhemmilleen lähtevänsä uimaan. He sanoivat menevänsä viiden kilometrin päässä olevalle hiekkarannalle koko päiväksi, sillä jo kello kymmenen aamulla mittari näytti + 24 astetta varjossa. Hiki virtasi heidän selkäänsä pitkin,  kun he polkivat 10 kilometrin matkaa kaupungista poispäin. Jännitys kipristeli vatsanpohjassa ja tuuli humisi korvissa. Reppuun he olivat pakanneet digikameran lisäksi mehua ja uimapuvut sekä pyyhkeet hämäyksen vuoksi. Sydän hakkasi yhä lujempaa mitä lähemmäksi maatila tuli. Loppumatkan he ajoivat kumpikin omissa ajatuksissaan. Hiekkatie pölisi kuivuudesta, ja jokaisen ohiajavan auton jälkeen pöly tuntui tarttuvan hikiseen ihoon ja tunkeutuvan kurkkuun. Pelloilta nousi töyhtöhyyppiä lentoon, ja laitumella olevat lehmät nostivat päätään jääden katsomaan pyöräileviä tyttöjä. Matkasta olisi voinut jopa nauttia, jos jännitys ei olisi ollut niin suuri ja helle niin tukahduttava.

-       Jätetään pyörät tähän, Sini sanoi, kun he olivat jo lähellä.

He jättivät pyörät tienreunaan mutta kuitenkin niin, ettei niitä voinut nähdä tieltä. Tytöt lähtivät kulkemaan jalan lähemmäksi keltaista päärakennusta. Pihaan menevä tie kulki kuusikon läpi ja oli varmaan useamman sadan metrin mittainen. Varjot loivat maahan kuvioita ja paarmat kiusasivat. He kuulivat koiran haukuntaa ja tiesivät olevansa jo melko lähellä taloa.

Aitan takana oleva aitaus näytti tyhjältä, ja Sini näytti pettyneeltä. Olisi ollut hyvä saada kuva siitä laihasta ja surullisesta koirasta, joka aitauksessa oli viimeksi ollut. Sini kaivoi kameran laukustaan ja tähtäsi, mutta he olivat vielä liian kaukana.

-       Pakko mennä lähemmäksi, Sini kuiskasi. – En saa muuten kunnollisia kuvia.

Sini kiersi pihatieltä kuusikon ja pellon rajalle, ja lähti kulkemaan lähemmäksi taloa. Hän hiipi ihan aitan viereen ja näki, ettei aitaus sittenkään ollut tyhjä. Aitauksen nurkassa, varjossa makasi nuutuneen näköinen kultainennoutaja. Sini ei nähnyt missään vesikuppia.

-       Voi pientä, Sini nyyhkäisi ja pyyhki kyyneleen silmäkulmastaan.

Koira näytti sairaalta. Sini kaivoi kameran laukustaan ja otti muutaman kuvan koirasta ja pihapiiristä. Johanna oli hiipinyt Sinin perästä aitalle ja katseli koiraa järkyttyneenä. Koira ei reagoinut mitenkään tyttöihin, katseli vain makuulta.

-       Katso, se taitaa olla emäkoira, Johanna sanoi ja osoitti koiran turvonneita nisiä.

-       Nyt ymmärrän, miksi pentujen emää ei esitelty meille, Sini vastasi vihaisena.

-       Emä on niin huonossa kunnossa, ettei kukaan ostaisi pentuja, jos näkisivät emän.

Kauaa he eivät ehtineet kuvata ja tutkia, kun talon suunnalta alkoi kuulua ääniä.

-       Nyt tuli kiire! Johanna suhahti Sinille ja lähti juoksemaan minkä kintuistaan pääsi kohti läheistä pöheikköä.

Hän ei ehtinyt katsoa, tuliko Sini perässä. Hän sukelsi läheiseen pusikkoon ja vasta sinne maastoutuessaan hän kuuli, ettei Sini ehtinyt pakoon.

-       Kukas se täällä oikein kyttää? Mies jyrähti vihaisena ja harppoi risaisilla kumikengillään Sinin luokse.

-       Tu-tulin vain katsomaan sitä toista pentua meille, Sini yritti valehdella piiotellessaan kameraansa, mutta turhaan.

-       Kyllä sitä nyt selitellään. Ei sinulla ollut mitään asiaa aitalle! Mies tarttui Siniä kädestä. Sini pudotti kameransa selkänsä takaa heinikkoon ja toivoi, ettei mies huomaisi sitä.

-       Kyllä minä näytän kuinka vakoilijoille käy! Mies tempoi rimpuilevaa ja kiljuvaa tyttöä ja lähti raahaamaan tätä kohti aittaa. Sinin ei auttanut pyristellä vastaan sillä miehen ota vain tiukkeni.

-       Ai tuo sattuu! Sini kiljahti.

-       Turpa kiinni ja sisään siitä! Mies sanoi tiukasti ja tönäisi Sinin aitan ovesta sisään.

Sini horjahti ovesta sisään ja kuuli kuinka salpa laitettiin ulkoa kiinni. Sitten vastassa oli vain pimeys. Aitassa ei ollut ikkunoita, ja ainoa pieni valo joka näkyi, tuli aitan hirsien raoista. Toisella puolella huonetta oli hajonnut laverisänky, jonka päälle Sini istuutui. Käteen jomotti, sillä mies oli puristanut siitä todella lujaa. Siihen jäisi varmasti mustelma.

-       Saat istua siellä niin kauan kuin keksin, mitä sinulle pitäisi tehdä, mies vielä huusi oven läpi.

Sini kuuli, kun mies poistui aitan luota. Sängyn vierestä alkoi kuulua pientä vikinää, joka kiinnitti Sinin huomion. Lattialla lojui suljettu pahvilaatikko, jonka Sini aukaisi ja löysi pienen koiranpennun. Ilmeisesti kyseessä oli sama pentu, jonka oli ollut tarkoitus tulla heille. Pentu näytti todella sairaalta.

-       Voi sinua pientä raukkaa, Sini nosti pennun syliin ja silitteli sitä. Pentu hiljeni Sinin syliin. Sinillä vieri kyynel poskelle. Sitten hän sisuuntui. – Kyllä minä vielä täältä pääsen ja aiheutan tuolle äijälle päänsärkyä! Sini uhosi ja toivoi, että Johanna olisi päässyt piiloon.

Aitassa haisi ummehtuneelle ja lämpötila kuumassa, pimeässä aitassa oli varmaan yli +30 astetta. Sinillä oli kuuma ja hän kaipasi mehua, jota oli repussa. Reput he olivat kuitenkin jättäneet kuusiaidan suojaan ennen aitalle tuloaan. Sinin ei auttanut muuta kuin odottaa mitä tuleman piti.

8.

Johanna makasi pusikossa aivan hiljaa. Hän ei uskaltanut nousta ja tuntui, kuin hänen sydämensä olisi hakannut niin lujaa, että sen kuulisi kauaksikin. Hän päätti soittaa Juusolle heti, kun se olisi mahdollista, sillä hänen olisi turhaa yrittää auttaa Siniä yksin. Ei hän osaisi tehdä mitään, ja hän kaipasi jonkun toisen seuraa. Hänestä oli turhauttavaa katsoa, kuinka mies otti Siniä kädestä kiinni ja lähti raahaamaan tätä kohti etupihaa ja aittaa. Johanna kyykötti piilossaan vielä pitkään senkin jälkeen, kun mies oli mennyt sisälle. Hän kuunteli hetken hiljaisuutta ja vasta, kun jalat alkoivat tuntua puutuneilta, hän uskaltautui kohottautumaan ja katselemaan ympärilleen.

Lopulta Johanna lähti hiipimään kohti kuusiaitaa, jonka juurella heidän reppunsa odottivat. Hänen oli päästävä soittamaan Juusolle ja Nicolle. Sydän jyskytti hurjasti, ja jokaisella askeleella hän kuvitteli, että joku olisi hänen perässään ja kohta tarraisi häneen. Hän kuvitteli kuulevansa koiran haukuntaa ja askelien ääniä, mutta hänen mielikuvituksensa teki tepposia.  

Johanna pääsi kuusikon reunaan ja löysi heidän reppunsa siitä mihin ne oli jätettykin. Johanna otti molempien reput mukaansa ja uskalsi kulkea jo hieman hitaammin. Hän olisi suojassa katseilta hiipiessä havujen alitse. Lopulta hän pääsi pyörien luo. Siellä hän valui maahan, kiven suojaan istumaan. Jalat olivat muuttuneet hyytelöksi ja kädet tärisivät. Tuntui melkein mahdottomalta saada puhelin taskusta ja etsiä näytöltä Juuson numero, mutta lopulta puhelin tuuttasi.

-       Vastaa, vastaa, vastaa, Johanna hoki itsekseen. Tuuttaukset tuntuivat jatkuvan ikuisuuden.

-       Juuso.

-       Tulkaa tänne heti, Sini jäi kiinni, Johanna sihisi puhelimeen. Hän oli purskahtamaisillaan itkuun. Miten hän olikaan saattanut lähteä mukaan johonkin näin typerään? Olisi pitänyt uskoa poikia.

-       Johanna rauhoitu! Missä olet? Juuso tiukkasi.

-       Olen tämän kivitien varressa, 10 kilometriä kaupungista. Tiedätkö paikan? Istun meidän pyörien luona. Olimme kuvaamassa sitä kasvattajan aittaa, kun se mies tuli ja sai Sinin kiinni. Ilmeisesti minä ehdin piiloon ennen kuin hän näki minua. Se raahasi Sinin käsivarresta aittaan. En tiedä, mitä se aikoo tehdä Sinille, Johanna purskahti uudelleen itkuun.

-       Tiedän missä olet. Pysy siinä, tulemme Nicon kanssa sinne, Juuso vastasi ja laittoi luurin kiinni.

Johanna painoi kädet kasvoilleen. Kylläpäs hän oli tyhmä. Tyhmä, tyhmä, tyhmä! hän syytti itseään. Miksi hän oli lähtenyt Sinin mukaan ja miksi ylipäätään oli laskenut Sinin. Olisihan tämän voinut kertoa joillekin aikuisille. 

Puolen tunnin kuluttua tieltä alkoi kuulua moottorin ääni. Johanna painautui maahan, ettei häntä nähtäisi ja säikähti, kun moottoripyörä pysähtyi hänen lähelleen. Sydän hakkasi hurjanlailla, kun hän katseli piilostaan, kuinka kaksi miestä nousi pyörän selästä ja ottivat kypärät päästään.

-       Tässä jossain Johannan piti odottaa, Juuso sanoi riisuessaan kypärää.

Juuso ja Nico! Johanna huokasi helpotuksesta, kun hän näki tulijat.

-       Olen täällä, Johanna nousi kiven takaa piilostaan ja katseli pyörää ihmeissään.

-       Nicolla on pyörä ja kortti, joten pääsimme nopeammin. Missä se talo ja Sini on? Juuso kysyi huolestuneena.

-       Tuota tietä, Johanna osoitti kuusien välissä kulkevaa pihatietä. Hänestä tuntui heti paremmalta kun tiesi, ettei ollut enää yksin.

-       Mitä me teemme? Eihän tuonne voida vain kävellä ja pyytää laskemaan Sini vapaaksi, Johannalla oli itku taas lähellä.

-       Hmm… mietitään… Juuso istahti kivelle. – Entäs jos te Nicon kanssa menisitte katsomaan muka pentuja ja samalla harhauttaisitte. Pitäisitte miehen sisällä ja minä kävisin sillä välin hakemassa Sinin? Näkikö se mies sinut?

-       En tiedä, en ainakaan usko.

-       Sehän kuulostaa hyvältä! Menen soittamaan ja sopimaan tapaamisesta, Nico sanoi ja meni soittamaan.

Meni hetken aikaan ennen kuin Nico palasi.

-       Voimme mennä noin 20 minuutin päästä sinne. Pitäisikö sinun Juuso jo mennä lähemmäksi katselemaan, että tiedät minne mennä heti kun me pääsemme sisälle? Nico sanoi ja työnsi puhelimensa taskuunsa.

-       Minä menen, Juuso nyökkäsi ja lähti kulkemaan kohti kuusikkoa.

Johanna ja Nico jäivät istumaan vierekkäin kivelle. He katselivat kun Juuso katosi puiden sekaan ja istuivat hiljaa. Kaikki olisi voinut olla jopa romanttista, jos heillä ei olisi ollut niin suuri huoli Sinistä. Kaksikko istui hiljaa viisitoista minuuttia vaihtaen vain muutaman sanan ja odottivat. Lopulta Nico vilkaisi kelloaan.

-       Emmeköhän me voi jo lähteä, Nico nousi kiveltä ja ojensi toisen kypärän Johannalle. Johanna katsoi kauhuissaan.

-       Tuon selkäänkö minun pitäisi tulla? En ole koskaan ollut tuollaisen kyydissä, en osaa istua siellä, entä jos putoan?

-       No ajattelitko, että kävellen menisimme niitä pentuja katsomaan? Kymmenen kilometrin päässä kaupungista? Nico sanoi huvittuneena. – Tai jos minä menen pyörällä ja sanon, että tyttöystävä tulee, jahka ehtii kävellä perässä.

Johanna tirskahti ajatellessaan itseään kävelemässä kevytmoottoripyörän perässä.

-       Pidät vain minusta kiinni ja jalat tässä, Nico ohjeisti Johannaa joka otti vastahakoisesti kypärän Nicolta.

-       Eihän tässä satu mitään? Johanna vielä kysyi ja työnsi päänsä kypärään.

-       Ei satu, minä lupaan, Nico sanoi varmana.

Johanna nousi pyörän kyytiin Nicon taakse ja tarttui poikaa vyötäröltä kiinni. Nico käynnisti pyörän ja lähti kohti pihatietä. Johanna puristi silmänsä kiinni, mutta kun tuuli tarttui hiuksiin, hän rentoutui ja avasi silmänsä. – Ei tämä olekaan niin kauheaa, oikeastaan aika mukavaa, Johanna mietti kun he saapuivat pihaan.

-       Nyt sitten yritä olla luonteva, olemme siis rakastunut pari, joka on hankkimassa koiraa, Nico kuiskasi Johannan korvaan ja lähti kulkemaan ovea kohti.

Mies olikin heitä jo ovella vastassa ja hymyili. Nico ohjasi Johanna selästä ovea kohti. Johanna pelkäsi miehen tunnistavan hänet. Tai jos miehen epäilyt heräisivät heidän ikänsä vuoksi. Onneksi Nico näytti vanhemmalta kuin 16-vuotiaalta.

9.

-       Tervetuloa! Tulitte ilmeisesti katomaan koiranpentuja? Mies kätteli heidät uteliaana.

Johanna katseli ympärilleen. Rappusten vieressä oli kukkapenkki loistossaan, ja piha näytti muutenkin hyvin hoidetulta. Kulissit olivat kunnossa. Siniä ei näkynyt, mutta aitan oven edessä oli pönkä. Juusoakaan ei onneksi näkynyt.

-       Aika nuoriahan te taidatte olla, mies totesi, mutta lähti kulkemaan ovelle. Johanna jäykistyi. Siinä se tuli. Mies epäilee jotain.

Nico ei miehen kommentista hämääntynyt vaan jatkoi jutusteluaan.

-       No joo, mutta itse asun jo omillani ja toivottavasti jossain vaiheessa tyttöni tekee minulle seuraa, Nico sanoi ja läpsäisi Johannaa takapuolelle. Mies hörähti nauruun, eikä onneksi huomannut Johannan ilmettä, joka vaihteli hämmästyksestä kiukkuun.

-       Oikein, nuorena se on vitsa väännettävä!

-       Olisin kiinnostunut myös metsästyksestä, Nico jatkoi ja sai tällä kommentillaan miehen huomion täysin. – Onkohan pennuista sellaiseen? Nico jatkoi kuin paraskin metsästäjä.

-       Kyllä, kyllä ehdottomasti. Pentujen vanhempien kanssa on metsästetty paljonkin. Kyllä niillä saadaan kaikki haettua, minkä isäntä vain ampuu ja joskus enemmänkin. Mies myhäili. – Nuo turhanpäiväset tottelevaisuudet ja näyttelyt ovat silkkaa hölmöilyä. Kyllä se niin menee, että koira joka ei metsästä joutaa aitan taakse lopetettavaksi.

Johanna näytti järkyttyneeltä miehen puheita kuunnellessaan. Hän silitteli pentuja laatikoissaan ja oli täysin samaa mieltä kuin Sinikin. Pennut näyttivät todella surkeilta. Kolmen viikon ikäiset pennut olivat laihoja, eivätkä pennunpyöreitä niin kuin niiden olisi kuulunut olla. Onneksi hänen ei tarvinnut osallistua keskusteluun, vaan Nico keskusteli sujuvasti metsästysominaisuuksista ja roduista. Johanna katseli huonetta ja mietti, miten oli mahdollista, että huoneessa oli niin siistiä. Kuitenkin talossa asui useita koiranpentuja. Näytti siltä kuin pennut olisi tuotu sisälle vain heitä varten. Pentujen turkitkin olivat pölyisiä ja ne tuoksuivat hiekalle.

Sini istui aitassa. Hän oli menettänyt ajantajun, ja pelko alkoi vallata hänet. Entä jos kukaan ei löytäisi häntä? Hän oli huolissaan, kuinka tässä kävisi. Aitassa alkoi olla tukahduttavan kuuma, ja Sini oli jo todella janoinen. Sinin silmät olivat hiljalleen tottuneet pimeään, ja hän katseli ympärilleen. Aitassa ei kuitenkaan ollut paljon nähtävää. Pölyä ja hämähäkinseittejä joka puolella. Lattialla ja laverisängyllä oli paljon mustia pieniä papanoita. Ilmeisesti hiiret olivat pitäneet aitassa juhliaan.

Hetken päästä ulkoa alkoi kuulua askelten ääniä, ja joku tuli aitan ovelle. Sini oli peloissaan, ja hän perääntyi aitan takaseinälle. Ovi avautui naristen, ja valoa tulvi avonaisesta ovesta niin, että se häikäisi Siniä. Sydän löi niin, että Sini kuuli sen itsekin. Mitä nyt tapahtuisi? Sitten Sini kuuli kuiskauksen.

– Sini, oletko täällä? Juuso, olisiko se voinut olla Juuson ääni? Sini arkaili hetken ennen kuin hän tunnisti pojan, joka seisoi ovella. Sini ryntäsi Juuson kaulaan itkuisena.

-       Miten sinä voit olla täällä? Missä Johanna on? Sini soperteli.

-       Pian nyt! Mennään. Nyt ei ole aikaa selittää, Juuso nykäisi tytön kädestä ja lähti juoksemaan aitan taakse.

-       Kamera! Sini parkaisi kun muisti kameransa, jonka oli heittänyt heinikkoon.

-       Missä se on, meillä ei ole paljon aikaa! Juuso hoputti ja veti Siniä perässään.

Kaksikko pääsi aitan taakse, suojaan suorilta katseilta ja polvistui etsimään kameraa heinikosta.

-       Täällä! Sini kiljaisi ja roikotti kameraansa ilmassa.

-       Hyvä, nyt mennään ja lujaa, Juuso sanoi ja lähti juoksemaan pellon ylitse metsän reunaa kohti.

Sini seurasi perässä. Molemmat kompuroivat ojan kohdalla, mutta pääsivät lopulta kuusten suojaan. Sinin keuhkoja raastoi ja vatsaan pisti, mutta hän jatkoi juoksuaan Juuson perässä. He pysähtyivät vasta, kun olivat varmoja, ettei kukaan pystyisi näkemään heitä. Juuso tasasi hengitystään polviinsa nojaten ennen kuin pystyi puhumaan.

-       Johanna ja Nico ovat katsomassa pentuja, ja he harhauttavat miestä sillä välin, että pääsin vapauttamaan sinut, Juuso tilitti.

-       Hullut, se mies voi tehdä mitä vain, kun huomaa minun kadonneen! Tai jos se on nähnyt Johannan! Sini alkoi panikoitua.

-       He ovat kyllä varovaisia, Juuso yritti lohduttaa. – Kyllä he pärjäävät.

Juuso ja Sini kulkivat metsän suojassa polkupyörien luokse ja istuutuivat odottamaan. Minuutit kuluivat, ja aika tuntui matelevan.

-       Missä he viipyvät? Sini halusi jo kotiin. Juuso puristi lohduttavasti Sinin kädestä.

Johanna nosti koiranpennun syliinsä. Hän katseli suloista pientä koiraa, se näytti niin viattomalta. Pentu sylissään hän meni katsomaan tuvan ikkunasta. Ikkuna oli pihalle päin, ja siitä näki myös aitan ovelle. Johanna katseli kuinka Juuso ja Sini katosivat aitan taakse. Aitan ovi retkotti auki ja Johanna pelkäsi, että mies vilkaisisi ulos ja tajuaisi, mitä oli tapahtunut. Johanna nielaisi ja vatsassa väänsi.

-       Kumpaakas sukupuolta olitte ajatelleet? Johanna havahtui miehen kysymykseen ja palasi nopeasti tuvassa olevan aitauksen luokse.

-       Varmaankin urosta, vai mitä mieltä sinä olet? Nico katsoi kysyvästi Johannaa.

-       Mi-Mitä? Anteeksi oli niin ajatuksissani, Johanna vastasi ja punastui.

-       Niin, että eikös me puhuttu uroksesta? Nico kysyi uudelleen jo hieman äkäisemmin.

Mies hymyili tietäväisen näköisenä Nicon ja Johannan keskustelulle.

-       Joo, niinhän se taisi olla puhe, Johanna vastasi punastuen.

-       Miltäs ne pennut mielestäsi näyttävät? Mies tuli Johannan vierelle pentuaitauksen luokse.

-       Suloisiahan nämä ovat, Johanna mutisi pentua silittäen.

-       Me vielä hiukan mietimme ennen päätöstä, kun täytyy tarkistaa kaikki rotuvaihtoehdot. Mutta otamme kyllä pian yhteyttä teihin, Nico lupasi ja alkoi tehdä lähtöä. Nico tarttui Johannaa kädestä ja lähti ohjaamaan tätä ulos.

-       Mielelläni minä teille pennun möisin, varsinkin kun olette kiinnostuneet metsästyksestä. Mies nousi myös pöydän äärestä johon oli asettautunut.

-       Kiitoksia kovasti ajastanne ja siitä, että esittelitte pentuja, Nico vastasi kohteliaasti ovelta, jonne he Johannan kanssa olivat jo ehtineet. Mies tuli saattamaan heitä ulos saakka. Nico tyrkkäsi kypärän Johannalle ja näytti, että heidän piti pitää kiirettä. Oli vain ajan kysymys, milloin mies huomaisi auki olevan aitanoven. Nico käynnisti jo pyöränsä, kun mies vilkaisi aitalle.

-       Mitä hittoa! Mies karjaisi ja lähti harppomaan Nicoa ja Johannaa kohti.

-       Kiireesti nyt, hyppää kyytiin ennen kuin käy köpelösti, Nico hoputti Johannaa.

Mies oli jo niin lähellä, että sai melkein tarrattua pyörästä kiinni. Nico kaasutti viimetipalla niin, että Johanna oli pudota kyydistä.  Onneksi hän sai pidettyä tasapainonsa ja painautui Nicon selkää vasten. Moottoripyörän takarengas suti soraa miehen kasvoille. Vain harmaa pölypilvi jäi heidän jälkeensä Nicon kaasuttaessa hurjaa vauhtia pihasta pois.

Juuri kun Sinin hermo alkoi pettää siihen, ettei Johannaa ja Nicoa näkynyt, alkoi talon suunnalta kuulua pärinää.

-       Nyt he tulevat, Juuso nousi seisomaan kiven takaa jossa he olivat istuneet.

Moottoripyörä kiisi hurjaa vauhtia pihatietä. Sinin vatsaa kouraisi, jotain oli sattunut. Tuskin Nico muuten noin hurjaa vauhtia olisi ajanut. Pyörä pysähtyi Juuson viereen ja Nico karjui moottorin äänen ylitse.

-       Käry kävi!

-       Sitten teidän ei auta kuin ajaa kahdestaan kaupunkiin saakka. Ottakaa tuo Sinin kamera ja menkää käymään eläinsuojeluviranomaisten puheilla tai poliisilla. Siinä kamerassa on joitain kuvia, joten luulisi heidän menevän tarkastamaan. Me jäädään tänne, ei fillareilla pakoon pääse kuitenkaan. Soittakaa, kun olette tulossa takaisin tännepäin, me piilotellaan täällä, Juuso huusi ja ojensi Sinin kameraa Johannalle.

Johanna tunki kameran kaulaansa ja tarttui Nicoa vyötäröstä. Nico kaasutti kohti kaupunkia juuri, kun pihatieltä alkoi kuulua auton ääni. Kuusien välistä vilahteli valkoisen auton varjo, ja Sini sai vaivoin hypättyä kiven suojaan, kun valkoinen, ruosteinen pakettiauto nostatti lisää kuivaa hiekkaa heidän kohdallaan. Auto kurvasi ilman vilkkuja saamaan suuntaan, jonne Nico ja Johanna olivat juuri kadonneet.

-       Toivottavasti Nico ajaa niin, ettei tuo saa heitä kiinni, Juuso katseli auton holtitonta menoa.

Auto paukkui ja kolisi, kun mies painoi kaasua. Hetken päästä tuli aivan hiljaista. Ei kuulunut muuta kuin luonnon omat äänet. Ei autojen eikä moottoripyörien ääniä, vain lintujen liverrys kaikui Sinin ja Juuson korvissa. Kumpikaan nuorista ei puhunut mitään. Aurinko porotti taivaalta ja ilma oli kaunis kesäinen. Muutama hyttynen pyöri Sinin ympärillä hänen istuessa metsän reunalla kiven suojassa. Sini huitoi niitä laiskasti. Lopulta Sini rikkoi hiljaisuuden.

-       Miksi sinä tulit?

Juuso katsoi tyttöä ihmeissään.

-       Totta kai tulin. Miksi en olisi tullut?

-       No, emmehän me edes tunne vielä kunnolla toisiamme.

Juuso oli hetken hiljaa.

-       Onko sillä jotain väliä? Minä ajattelen siitä huolimatta, että olisimme ystäviä, vaikkakin uusia sellaisia ja ystäväthän auttavat toisiaan. Eikös se niin mene? Juuso lopulta vastasi.

-       Niin kai se sitten menee…

He istuivat taas hetken omissa ajatuksissaan, kunnes havahtuivat lähestyvään auton ääneen. Ryske autossa oli vain pahentunut. Ilmeisesti jokin mutka oli mennyt pitkäksi ja auton valkoinen etupuskuri roikkui valmiina irtoamaan milloin tahansa. Auto kaahasi vaurioista huolimatta yhtä lujaa takaisin kuin oli lähtenytkin.

-       Ilmeisesti se ei löytänyt Nicoa ja Johannaa, Juuso kuiskasi Sinille huojentuneena.

-       Mutta edessään heillä on vaikein tehtävä. Kuinka saada poliisi uskomaan, että täällä tosiaan tarvitaan heitä?

10.

 Nico väänsi kaasua, minkä uskalsi. Juuson ja Sinin luota lähtiessä hän oli havainnut, että valkoinen auto oli tullut pihatietä pitkin, mutta enää missään ei näkynyt yhtään autoa. Johanna oli painautunut Nicon selkää vasten ja tuntui puristavan hänestä turhankin lujaa. Oli inhottavaa, että tyttö joutui heti ensimmäisellä moottoripyöräajelullaan pelkäämään. Hän olisi halunnut kyydittää tyttöä niin, että Johannakin olisi oppinut nauttimaan tuulesta ja siitä vapauden tunteesta, jonka pyörä hänelle antoi.

Johanna pelkäsi, etteivät poliisit haluaisi tehdä asialle mitään kuvista huolimatta. Hän pelkäsi myös sitä, mitä tapahtuisi, jos Sini ja Juuso jäisivät uudestaan kiinni. Mies tuskin enää tyytyisi sulkemaan heitä aittaan. Tuuli tarttui Johannan t-paitaan, ja se lepatti kuin ilmapallo. Iho oli mennyt kananlihalle ja häntä palelsi. Vaatekerta, joka hänellä oli päällään, ei oikein ollut tarkoitettu moottoripyöräilyyn, sillä hänenhän oli tarkoitus vain ajaa polkupyörällä. Vanhemmat luulivat heidän istuvan rannalla. Nico ajoi moottoripyörän ensimmäiseksi eläinsuojeluyhdistyksen eteen ja riisui kypäränsä.

-       Luulen, että meidän on helpompi aloittaa täältä. Onhan sinulla vielä kamera tallessa?

Johanna nousi myös pyörän selästä, mutta jalat tuntuivat hyytelöiltä. Hän ojensi kameran Nicolle. Talo, jossa yhdistys piti paikkaa, oli vanha puutalo. Se jotenkin sopi eläinsuojeluyhdistykselle. Pihassa näkyi muutamia autoja, joten olettaa saattoi, että paikalla olisi ihmisiä. Nico kulki edellä ovesta sisään ja hän suuntasi ensimmäisen ihmisen luokse, jonka tiloissa näki.

- Tarvitsemme apua, haluamme tehdä eläinsuojeluilmoituksen! Nico julisti juhlallisesti kovaan ääneen.

Nainen kuunteli nuorten tarinaa ihmeissään. Hän ei meinannut uskoa heidän kertomustaan. Miten oli mahdollista, että heidän kylällään joku kasvattaja otti nuoria vangikseen ja kohteli eläimiään huonosti.

- Oletteko te nyt aivan varmoja, emme me ketä tahansa voi lähteä tutkimaan… nainen sopersi hämmentyneenä itsevarmasti käyttäytyvästä nurukaisesta ja tämän hyvin hiljaisesta seuralaisestaan.

Nico ojensi kameran naiselle ja esitteli Sinin ottamia kuvia. Kuvat laihasta ja kuihtuneesta, vastasynnyttäneestä emästä järkyttivät naista, ja hän otti ohjat käsiinsä samoin tein. Johanna puhalsi keuhkonsa tyhjäksi, sillä hän oli pidätellyt huomaamatta hengitystään. Nyt saataisiin asioihin vipinää. He olivat omalta osaltaan onnistuneet ja saaneet aikuisten huomion. Yhdistyksen nainen soitti poliisille ja teki heille tutkintapyynnön. Hän sanoi lähtevänsä siltä istumalta tekemään tarkastusta tuohon niin kutsuttuun ”kenneliin” ja vaati myös poliisia osallistumaan tarkastukseen. Kaappauksen osalta mies oli syyllistynyt muuhunkin kuin eläinsuojelurikokseen.

Juttu alkoi edetä hurjaa vauhtia. Puolen tunnin päästä Nicon ja Johannan saapumisesta nuoret istuivat poliisiauton kyydissä matkalla takaisin kasvattajan luokse.  Matkalla he kertoivat oman osuutensa koko seikkailusta poliisille, joka nuhteli heitä siitä, että olivat omin päin lähteneet leikkimään salapoliisia.

-       Mutta ei meitä kukaan olisi muuten uskonut, Johanna vastasi nuhteluun.

-       Siitä huolimatta teidän olisi täytynyt puhua asiasta aikuisille, poliisimies vastasi jo hieman hymyillen.

-       Minun täytyy soittaa Sinille, että olemme tulossa sinne, Johanna kaivoi puhelintaan esiin.

Poliisit pysähtyivät metsän reunaan, johon he olivat jättäneet Sinin ja Juuson. Poliisiauton huomattua Sini ja Juuso tulivat piilopaikastaan huojentuneina.

-       Mukava nähdä teitä, Sini sanoi ja halasi Johannaa. – Pelkäsin jo, ettette olisi saaneet ketään uskomaan tätä tilannetta.

-       Vaikeaa se meinasi ollakin, sillä tarinamme oli aika uskomattoman kuuloinen. Kuvat kuitenkin auttoivat asiaa.

-       Päivää vain nuorille. Oletteko kunnossa? Poliisimies tuli jututtamaan myös Siniä ja Juusoa. Sini kertoi kaiken mitä hänelle oli tapahtunut, ja eläinsuojeluihminen oli erittäin vihainen.

-       Kyllä oli aika tyhmää teiltä lähteä ihan keskenään seikkailemaan, mutta nyt me menemme jututtamaan tätä herraa ja tutkimaan hieman paikkoja, konstaapeli sanoi.

-       Mies saapui kotiin jokin aika sitten ja pelkään, että hän yrittää nyt peittää jälkiään. Hän luultavasti lopettaa parhaillaan sairaita ja huonokuntoisia koiria, Sini vielä sanoi ja nyyhkäisi, kun poliisit menivät autoonsa.

Nuoret lähtivät poliisiauton perässä tilan pihaan ja ehtivät juuri paikalle näkemään, kuinka poliisit ottivat kiinni haulikko käsissään pihalla kävelleen miehen. Poliisit olivat kaivaneet virka-aseensa esille. He käskivät miestä laskemaan haulikon kädestään ja polvistumaan maahan. Sitten toinen poliiseista käveli miehen luo, taivutti tämän kädet selän taakse ja lukitsi ne yhteen käsiraudoilla.

 Ilmeisesti miehellä oli tarkoitus lopettaa koiriaan, mutta hän ei ollut ehtinyt vielä tehdä sitä. Eläinsuojeluviranomainen ja toinen poliisi kiersivät tilaa tutkimassa paikkoja. Nuoret huokasivat helpotuksesta. Enää ei ihmisiä huijattaisi sairailla koirilla. Enää koirien ei tarvitsisi kärsiä.

-       Tulkaapas nuoret vielä poliisilaitokselle antamaan lausuntoa tästä tapahtumasta, toinen poliiseista pyysi.

-       Tietenkin tulemme, Nico vastasi kaikkien puolesta.

Jännittävä tilanne oli saanut onnellisen käänteen.

-       Voisimmeko nyt lähteä kotiin? Ja jos matkalla kävisimme vaikka siellä uimassa, ei olisi tullut vanhempiakaan huijattua kovin pahasti. Kaikenlisäksi tunnen itseni hikiseksi, pölyiseksi ja likaiseksi, Sini sanoi.

11.

Sini ja Johanna istuivat hiekkamontulla nauttien auringosta. Alkukesä oli ollut todella kaunis ja lämmin. Koirat juoksivat ja haistelivat kesän tuoksuja ja saivat nekin nauttia vapaudesta. Sini oli hakenut taas Venlan lenkille mukaan, ja Silja oli mielissään. Kovista koettelemuksista huolimatta Sini oli taas iloinen ja nauravainen itsensä. He odottivat Nicoa, Juusoa ja Rosaa montulle, jotta pääsisivät kertomaan omista kokemuksistaan.

Rosa oli ollut erittäin vihainen kuullessaan niin sanotusta kasvattajasta ja heidän seikkailustaan. Hän oli kihissyt kiukusta, kuinka sellainen eläinrääkkääjä ilkesi kutsua itseään kasvattajaksi ja kuinka sellaiset tollot pilaisivat kaikkien kasvattajien mainetta. Säälitti ne viattomat eläimet jotka joutuivat kärsimään ihmisten välinpitämättömyyden vuoksi. Sairas eläin olisi pitänyt viedä eläinlääkäriin eikä jättää aitan taakse virumaan, ja ne pennut olisivat tarvinneet emäänsä. Ei ihme että nekin sairastuivat. Ei niistä olisi tullut sosiaalisia ja hyvinvoivia pentuja, jotka olisivat sopineet perhekoiriksi. Vain yksi pennuista ja niiden emä oli pelastunut. Koskaan ei selvinnyt, mitä toisten, hieman vanhempien pentujen emälle oli tapahtunut. Sitä ei löytynyt tilalta, eikä mies ollut suostunut puhumaan mitään.

Rosaa harmitti myös se, etteivät monetkaan koiranostajat tuntuneet aina ymmärtävän, mistä koira kannatti hankkia. Pentua ei kannattanut ostaa säälistä. Niin saattoi saada itselleen vain pahaa mieltä ja rahanmenoa. Kaikki eivät kuitenkaan osaa katsoa milloin asiat eivät ole hyvin. Pienet suloiset pennut kun usein sokaisevat ihmiset näkemästä muuta.

 Muut saapuivat lopulta paikalle ja kuten yleensä, aluksi syntyi lievää kaaosta koirien tervehtiessä toisiaan. Juuso lysähti istumaan Sinin viereen.

-       Kuinkas ystävä-rakas tänään jaksaa? Juuso kysyi ilkikurisesti.

-       Kiitos vain kysymästä, hyvin tässä jaksellaan, Sini vastasi ja punastui. Hän muisti heidän keskustelunsa metsän laidalla.

-       No, kuinkas on sinun koiran hankinnan laita? Rosa kysyi, ja kaikki jäivät odottamaan Sinin vastausta.

-       Olen tainnut saada koiranhankinnasta tarpeekseni ainakin hetkeksi, Sini naurahti.

Muut katsoivat yllättyneenä.

-       Luulin, että olet aina haaveillut omasta koirasta, Nico yhtyi keskusteluun.

-       Niin olenkin, enkä ole sitä nytkään unohtanut, mutta tällä kertaa haluaisin tehdä sen oikein. Ja toisaalta, ei minulla ole niin kiire hankkia koiraa, koska Silja on luvannut, että saan ulkoiluttaa Venlaa ihan niin kuin aikoinani Bellaa.

-       No, sinähän kuulostat järkevältä.. .Rosa naurahti.

-       Kai sitä voi jotain kokemuksistaan oppiakin, Sini nauroi takaisin. - Valitaan sitten ajan kanssa se oikea ja sopiva koira.

-       Noin kun ajattelisi jokainen koiraa hankkiva, Rosa sanoi ja asia oli loppuun käsitelty.

Nyt heidän oli aika keskittyä niihin koiriin, jotka ryntäilivät pitkin monttua.