Sini ja karkuri
1.
Linja-auto kaarsi hitaasti kyläkaupan pihaan ja loiskutti vettä tielle kerääntyneistä vesilammikoista. Yöllä oli myrskynnyt rajusti, ja vettäkin oli satanut kaatamalla. Tiet olivat paikoin tulvineet, mutta nyt jäljellä oli enää suuria lammikoita siellä täällä. Aurinko paistoi jo siniseltä taivaalta kuivattaen myrskyn jälkiä.
Sini Vänskä astui ulos linja-autosta ja veti syvään henkeä. Dieselpolttoaineen lisäksi hän saattoi haistaa ilmassa menneen sateen kosteuden. Sen, ja läheisen leipomon tuoreet munkkipossut.
- Johanna! Nyt mentiin kahville, Sini huikkasi parhaalle ystävälleen. – Saat näyttää, mistä täältä saa kunnon sumpit.
Johanna Puhakka astui asvaltille hankalan näköisesti kahta suurta kassia roikottaen ja kännykkäänsä räpläten. Johannan koira, sekarotuinen Jessi tempoili innoissaan loikatessaan bussista. Sille tämä oli tuttu paikka. He olivat tehneet Johannan kanssa tämän reissun monta kertaa ennenkin.
- Hyvä ajatus. Ukki laittoi juuri viestin, että hän on myöhässä. Myrskytuhot ilmeisesti vaikeuttavat lähtöä. Puu on kaatunut mummolan pihatielle, ja nyt ukki ja mummo odottavat metsurin saapumista… heidän moottorisahallaan ei kuulemma tehdä niin suureen kuuseen kuin pintanaarmuja! Johanna naurahti.
- Onneksi puu ei ole kaatunut talon päälle! Sini kauhisteli.
- Niin, täällä maalla tosin tottuu kaikenlaiseen. Aina, kun luontoäiti oikuttelee, on tuloksena vähintäänkin lyhyitä sähkökatkoja. Se opettaa kärsivällisyyttä! Johanna tiesi ja jatkoi: – Mutta nyt minä näytän, kuinka aikaa tapetaan tämän kylän tapaan! Tulehan!
Johanna johdatti parhaan ystävänsä läheisen kahvilan terassille.
- Tässä, pidä sinä hetki Jessiä, niin minä haen meille ne kahvit… ja vähän jotain muutakin, Johanna vihjaisi ja iski silmää.
Sini tarttui Jessin hihnaan ja ohjasi sen nurkkapöydän luo. Ilmeisesti tässä paikassa koirat eivät olleet epätoivottuja vieraita terassillakaan. Sini huomasi jopa, että koiria varten terassin nurkassa oli odottamassa vesikuppeja. Ne saattoi täyttää kahvilan seinässä olevasta hanasta.
Sini istuutui pöytään kasvot kohti aurinkoa ja sulki silmänsä. Saattoi tuntea, että päivästä oli tulossa todella lämmin. Myrskyn jälkeen on poutasää, Sini hyräili mielessään.
- No niin! Nyt saatkin maistaa maailman parasta omenalörtsyä! Johanna julisti kovaan ääneen taiteillessaan terassin pöytien ympäri täpötäyden tarjottimen kanssa. Kupeista loiskui hieman kahvia tahraten niiden korviin työnnetyt servetit.
Siniä nauratti.
- Mitkä?
- No lörtsyä, lörtsyä! Johanna kikatti ja ojensi Sinille tämän kahvin ja sen hieman epämääräisen näköisen asian, jota kutsui lörtsyksi. – Se on vähän kuin hillomunkki, mutta sen sisällä on omenahilloa… maista! Johanna kehotti.
Sini otti lörtsystään suuren haukun ja maiskutti.
- Mmmm. Hyvää on! Kahvia vain päälle ja vieläkin parempaa! Sini kehui mutustellen herkkuaan. – Vaan eipä taida olla laihdutusruokaa!
- No ei, mutta kerrankos sitä… Johanna vastasi. – Näin juhannusloman kunniaksi!
Tytöt olivat tulleet Johannan mummolaan juhannukseksi ja sitä edeltäväksi viikoksi. Pieni irtiotto kaupungista tuli todella tarpeeseen, sen verran vauhdikkaasti heidän kesälomansa oli alkanut. Sini oli vanhempiensa kanssa koiranpennun hankkimista suunnitellessaan törmännyt pentutehtailijaan. Mies oli kaapannut Sinin vangiksi, kun tytöt olivat menneet etsimään todisteita pentutehtaasta eläinsuojeluviranomaisia varten. Onneksi yhteisen ystävän, Rosan, kautta tavatut Juuso ja Nico olivat yhdessä Johannan ja Juuson veljen Joonaksen kanssa auttaneet Sinin pakoon, ja he saivat toimitettua todisteet poliisille. Miehen pentutehtailu oli nyt ohi. Siniä harmitti vain, ettei hänen unelmansa omasta koirasta ollut vieläkään toteutunut.
- Kuinka kauan ukkisi uskoo, että heillä menee sen kuusen pätkimiseen? Sini kysyi haroen lempeässä kesätuulessa leijuvia hiuksiaan.
- Ei kauaakaan. Ehdimme kuitenkin vielä käyttää Jessin pienellä kävelyllä, jos vain olet saanut kuppisi tyhjäksi, Johanna vastasi.
- Entäs meidän tavaramme? Sini viittasi kahteen matkalaukkuun ja muutamaan erilliseen nyssäkkään, jotka nojasivat terassin kaiteeseen.
- Ei huolta, täällä ei varkaita liiku, Johanna vastasi. – Voimme huoletta jättää tavarat tähän siksi aikaa.
Sini asetteli aurinkolasit paremmin silmilleen ja nousi. Jessi johdatti tytöt koivujen varjostamalle kujalle. Koira tiesi selvästi, mihin se halusi mennä. Vähän matkan päässä häämötti kauniisti harmaantunut riukuaita. Sen takaa katselivat viidet lempeät silmät.
- Tähän tuodaan aina kesäksi muutamia lampaita, Johanna selvitti. – Se on osa perinnemaisemanhoitoa.
- Jessin mielestä se näyttää olevan mukava ajatus, Sini totesi.
- Siltä näyttää tosiaan löytyvän hieman paimennusviettiäkin, Johanna hymähti. – Noutajaa, paimenta, mitähän vielä?
Johannan puhelin piippasi merkitsevästi.
- Jahas, kyytimme taitaa odottaa.
Linja-auto kaarsi hitaasti kyläkaupan pihaan ja loiskutti vettä tielle kerääntyneistä vesilammikoista. Yöllä oli myrskynnyt rajusti, ja vettäkin oli satanut kaatamalla. Tiet olivat paikoin tulvineet, mutta nyt jäljellä oli enää suuria lammikoita siellä täällä. Aurinko paistoi jo siniseltä taivaalta kuivattaen myrskyn jälkiä.
Sini Vänskä astui ulos linja-autosta ja veti syvään henkeä. Dieselpolttoaineen lisäksi hän saattoi haistaa ilmassa menneen sateen kosteuden. Sen, ja läheisen leipomon tuoreet munkkipossut.
- Johanna! Nyt mentiin kahville, Sini huikkasi parhaalle ystävälleen. – Saat näyttää, mistä täältä saa kunnon sumpit.
Johanna Puhakka astui asvaltille hankalan näköisesti kahta suurta kassia roikottaen ja kännykkäänsä räpläten. Johannan koira, sekarotuinen Jessi tempoili innoissaan loikatessaan bussista. Sille tämä oli tuttu paikka. He olivat tehneet Johannan kanssa tämän reissun monta kertaa ennenkin.
- Hyvä ajatus. Ukki laittoi juuri viestin, että hän on myöhässä. Myrskytuhot ilmeisesti vaikeuttavat lähtöä. Puu on kaatunut mummolan pihatielle, ja nyt ukki ja mummo odottavat metsurin saapumista… heidän moottorisahallaan ei kuulemma tehdä niin suureen kuuseen kuin pintanaarmuja! Johanna naurahti.
- Onneksi puu ei ole kaatunut talon päälle! Sini kauhisteli.
- Niin, täällä maalla tosin tottuu kaikenlaiseen. Aina, kun luontoäiti oikuttelee, on tuloksena vähintäänkin lyhyitä sähkökatkoja. Se opettaa kärsivällisyyttä! Johanna tiesi ja jatkoi: – Mutta nyt minä näytän, kuinka aikaa tapetaan tämän kylän tapaan! Tulehan!
Johanna johdatti parhaan ystävänsä läheisen kahvilan terassille.
- Tässä, pidä sinä hetki Jessiä, niin minä haen meille ne kahvit… ja vähän jotain muutakin, Johanna vihjaisi ja iski silmää.
Sini tarttui Jessin hihnaan ja ohjasi sen nurkkapöydän luo. Ilmeisesti tässä paikassa koirat eivät olleet epätoivottuja vieraita terassillakaan. Sini huomasi jopa, että koiria varten terassin nurkassa oli odottamassa vesikuppeja. Ne saattoi täyttää kahvilan seinässä olevasta hanasta.
Sini istuutui pöytään kasvot kohti aurinkoa ja sulki silmänsä. Saattoi tuntea, että päivästä oli tulossa todella lämmin. Myrskyn jälkeen on poutasää, Sini hyräili mielessään.
- No niin! Nyt saatkin maistaa maailman parasta omenalörtsyä! Johanna julisti kovaan ääneen taiteillessaan terassin pöytien ympäri täpötäyden tarjottimen kanssa. Kupeista loiskui hieman kahvia tahraten niiden korviin työnnetyt servetit.
Siniä nauratti.
- Mitkä?
- No lörtsyä, lörtsyä! Johanna kikatti ja ojensi Sinille tämän kahvin ja sen hieman epämääräisen näköisen asian, jota kutsui lörtsyksi. – Se on vähän kuin hillomunkki, mutta sen sisällä on omenahilloa… maista! Johanna kehotti.
Sini otti lörtsystään suuren haukun ja maiskutti.
- Mmmm. Hyvää on! Kahvia vain päälle ja vieläkin parempaa! Sini kehui mutustellen herkkuaan. – Vaan eipä taida olla laihdutusruokaa!
- No ei, mutta kerrankos sitä… Johanna vastasi. – Näin juhannusloman kunniaksi!
Tytöt olivat tulleet Johannan mummolaan juhannukseksi ja sitä edeltäväksi viikoksi. Pieni irtiotto kaupungista tuli todella tarpeeseen, sen verran vauhdikkaasti heidän kesälomansa oli alkanut. Sini oli vanhempiensa kanssa koiranpennun hankkimista suunnitellessaan törmännyt pentutehtailijaan. Mies oli kaapannut Sinin vangiksi, kun tytöt olivat menneet etsimään todisteita pentutehtaasta eläinsuojeluviranomaisia varten. Onneksi yhteisen ystävän, Rosan, kautta tavatut Juuso ja Nico olivat yhdessä Johannan ja Juuson veljen Joonaksen kanssa auttaneet Sinin pakoon, ja he saivat toimitettua todisteet poliisille. Miehen pentutehtailu oli nyt ohi. Siniä harmitti vain, ettei hänen unelmansa omasta koirasta ollut vieläkään toteutunut.
- Kuinka kauan ukkisi uskoo, että heillä menee sen kuusen pätkimiseen? Sini kysyi haroen lempeässä kesätuulessa leijuvia hiuksiaan.
- Ei kauaakaan. Ehdimme kuitenkin vielä käyttää Jessin pienellä kävelyllä, jos vain olet saanut kuppisi tyhjäksi, Johanna vastasi.
- Entäs meidän tavaramme? Sini viittasi kahteen matkalaukkuun ja muutamaan erilliseen nyssäkkään, jotka nojasivat terassin kaiteeseen.
- Ei huolta, täällä ei varkaita liiku, Johanna vastasi. – Voimme huoletta jättää tavarat tähän siksi aikaa.
Sini asetteli aurinkolasit paremmin silmilleen ja nousi. Jessi johdatti tytöt koivujen varjostamalle kujalle. Koira tiesi selvästi, mihin se halusi mennä. Vähän matkan päässä häämötti kauniisti harmaantunut riukuaita. Sen takaa katselivat viidet lempeät silmät.
- Tähän tuodaan aina kesäksi muutamia lampaita, Johanna selvitti. – Se on osa perinnemaisemanhoitoa.
- Jessin mielestä se näyttää olevan mukava ajatus, Sini totesi.
- Siltä näyttää tosiaan löytyvän hieman paimennusviettiäkin, Johanna hymähti. – Noutajaa, paimenta, mitähän vielä?
Johannan puhelin piippasi merkitsevästi.
- Jahas, kyytimme taitaa odottaa.
2.
Johannan ukin Johanneksen auto oli kaikeksi onneksi ilmastoitu. Kellon lähestyessä puoltapäivää oli lämpötila auringossa jo melkoinen, ja ilman kosteus lisäsi tukalaa olotilaa. Jessinkin kannalta oli mukavaa, että autossa oli viileää. Sini saattoi vain kuvitella, miten inhottavalta koirasta tuntuisi matkustaa kuumassa autossa, kun ei ollut mitään keinoa vilvoitella. Hän ei voinut ymmärtää, miksi jotkut jättivät koiria kuumaan autoon odottamaan esimerkiksi kauppareissun ajaksi. Koirien ruumiinlämpö nousi todella nopeasti, sillä koirat eivät hikoilleet samalla tavoin kuin ihmiset. Ihmiselle siedettävä lämpötila autossa saattoi siis olla koiralle jo kohtalokas. Nyt siitä ei kuitenkaan ollut huolta. Eikä heidän tarvitsisi käydä kaupassakaan, sillä he olivat matkalla Johannan mummon ruokapöydän ääreen. Vesi nousi Sinin kielelle hänen ajatellessaan Johannan mummon tekemiä karjalanpiirakoita. Hän oli syönyt niitä Johannan isosiskon lakkiaisissa, ja ne saattoivat hyvinkin olla parasta, mitä Sini oli koskaan maistanut.
Johannes Puhakan auto kääntyi viimein mummolan pihatielle. Johanna ja Sini saattoivat nähdä, että tielle kaatunut kuusi ei todellakaan ollut pieni.
- Se oli monta sataa vuotta vanha, Johannes-ukki totesi huomattuaan tyttöjen katseet. – Mutta siitä saa hyvinkin ensi talven polttopuut!
Johannan isovanhemmat, Johannes ja Terttu Puhakka asuivat runsaan kymmenen kilometrin päässä kylältä. Sinin mielestä mummola muistutti hyvin läheisesti hänen ajatustaan paratiisista: ihana hirsinen päärakennus, aitta ja navetta sekä pihasauna puron varressa. Pihasta lähti runsaasti lenkkeilymaastoa, joka kulki pellon viertä pitkin uimarantaan ja venesatamaan asti. Muutaman kilometrin päässä oli joitakin kesämökkejä, mutta silti Johannan mummola oli täydellisen rauhallinen.
- Tervetuloa, tervetuloa! Terttu-mummo kiirehti sisältä ottamaan vastaan pojantytärtään ja tämän parasta ystävää. Jessi hyppäsi ensimmäisenä isoäidin halaukseen. – Ja Jessikin, tervetuloa, mummo nauroi ja yritti väistellä Jessin märkiä nuolaisuja.
- Täällä on juuri niin kaunista kuin kuvittelinkin, Sini hymyili ja ojensi Terttu Puhakalle kättään. Isoäiti kaappasi kuitenkin myös Sini lämpimään halaukseen.
- Tulkaa syömään, isoisä pani aamulla muikkuja savustumaan. Laitoin juuri pöytään karjalanpiirakoita ja munavoita, Terttu-mummo hössötti ja ohjasi tyttöjä sisälle.
- Niin me vähän toivoimmekin, Johanna sanoi ja vinkkasi silmää Sinille. Tällä lomalla ei nälkä pääsisi yllättämään!
Tytöt istuutuivat pitkän pirtinpöydän ääreen. Pöydälle oli katettu kaksi lautasta ja lasit. Iso vadillinen karjalanpiirakoita tuoksui herkulliselta. Suuressa lasikannussa odotti mummon tekemää mansikkamehua. Vaikka Sini ei vasta hetki sitten syödyn lörtsyn jälkeen ollut lainkaan nälkäinen, hän lastasi siitä huolimatta lautaselleen kolme piirakkaa. Nälkä tai ei, ne maistuisivat.
- Nämä ovat kyllä parasta, mitä tiedän… Sini mumisi suu täynnä. Johanna nyökytteli hänen vastapäätään, ja Jessikin nojasi päätään pöytään yrittäen näyttää mahdollisimman somalta ja nälkäiseltä.
- Hahhah, Jessi! Tuo ei ole kaunista käytöstä, Johanna torui muttei pystynyt olemaan aivan tosissaan. Koira osasi näyttää niin riutuneelta, että väkisinkin nauratti. Kuin se ei olisi saanut viikkokausiin mitään syötävää.
- Terttu, otitko sinä jo muikut savustuspöntöstä? Johannes-ukin ääni kuului eteisestä.
- En, kuinka niin? Terttu Puhakka vastasi.
- Siis et?
- No en, en! Miksi kyselet, isoäiti vastasi jo hieman kärsimättömästi.
- Se pönttö on tyhjä, isoisä sanoi lampsi hänkin tupakeittiöön.
- Kuinka niin on tyhjä? Terttu-mummo katsoi Johannesta hölmistyneenä.
- Tyhjä, tyhjä. Tyhjä on. Ei kalan kalaa, muikun muikkua.
- Kuinka se on mahdollista? Terttu näytti entistä kummastuneemmalta.
- En minä tiedä, isoisä vastasi. – Savustuspöntön kansi oli auki ja se oli aivan tyhjä.
Johanna vilkaisi pöytään nojaavaa koiraansa. – Jessi? hän kysyi matalalla äänellä.
- Olisiko se ollut niin röyhkeä, isoäiti ihmetteli.
- Kyllä se aina joskus on melko omatoiminen…Johanna totesi hiljaa ja tuijotti edelleen koiraansa.
Johannes-ukin suupieltä nyki. Sini huomasi, että tämä yritti pidätellä nauruaan ja näyttää mahdollisimman tuimalta.
- Jessi! ukki torui ja yritti olla pyrskähtelemättä. – Mutta opinpahan, ettei se niin tyhmä ole, miltä joskus vaikuttaa! ukki vitsaili.
Siniäkin nauratti, eikä Johannakaan enää voinut pitää vakavaa naamaa.
- Siitäs saitte, te epäilevät tuomaat! Kukas pitikään koiria yksinkertaisina otuksina? Johanna hihitti. Hän oli helpottunut isovanhempiensa reaktiosta. Johanna oli varma, ettei hänen kotonaan asiaa olisi kuitattu pelkällä naurulla. Syy ei tietenkään ollut Jessin vaan hänen. Hänen olisi pitänyt vahtia koiraansa tarkemmin.
- Vikkelä koira, Sini totesi. – Emmehän me ehtineet olla täällä kuin hetken!
- Ja nokkela, Johanna lisäsi. – Siinä ei ole jälkeäkään savustuspöntön noesta…
Johannan ukin Johanneksen auto oli kaikeksi onneksi ilmastoitu. Kellon lähestyessä puoltapäivää oli lämpötila auringossa jo melkoinen, ja ilman kosteus lisäsi tukalaa olotilaa. Jessinkin kannalta oli mukavaa, että autossa oli viileää. Sini saattoi vain kuvitella, miten inhottavalta koirasta tuntuisi matkustaa kuumassa autossa, kun ei ollut mitään keinoa vilvoitella. Hän ei voinut ymmärtää, miksi jotkut jättivät koiria kuumaan autoon odottamaan esimerkiksi kauppareissun ajaksi. Koirien ruumiinlämpö nousi todella nopeasti, sillä koirat eivät hikoilleet samalla tavoin kuin ihmiset. Ihmiselle siedettävä lämpötila autossa saattoi siis olla koiralle jo kohtalokas. Nyt siitä ei kuitenkaan ollut huolta. Eikä heidän tarvitsisi käydä kaupassakaan, sillä he olivat matkalla Johannan mummon ruokapöydän ääreen. Vesi nousi Sinin kielelle hänen ajatellessaan Johannan mummon tekemiä karjalanpiirakoita. Hän oli syönyt niitä Johannan isosiskon lakkiaisissa, ja ne saattoivat hyvinkin olla parasta, mitä Sini oli koskaan maistanut.
Johannes Puhakan auto kääntyi viimein mummolan pihatielle. Johanna ja Sini saattoivat nähdä, että tielle kaatunut kuusi ei todellakaan ollut pieni.
- Se oli monta sataa vuotta vanha, Johannes-ukki totesi huomattuaan tyttöjen katseet. – Mutta siitä saa hyvinkin ensi talven polttopuut!
Johannan isovanhemmat, Johannes ja Terttu Puhakka asuivat runsaan kymmenen kilometrin päässä kylältä. Sinin mielestä mummola muistutti hyvin läheisesti hänen ajatustaan paratiisista: ihana hirsinen päärakennus, aitta ja navetta sekä pihasauna puron varressa. Pihasta lähti runsaasti lenkkeilymaastoa, joka kulki pellon viertä pitkin uimarantaan ja venesatamaan asti. Muutaman kilometrin päässä oli joitakin kesämökkejä, mutta silti Johannan mummola oli täydellisen rauhallinen.
- Tervetuloa, tervetuloa! Terttu-mummo kiirehti sisältä ottamaan vastaan pojantytärtään ja tämän parasta ystävää. Jessi hyppäsi ensimmäisenä isoäidin halaukseen. – Ja Jessikin, tervetuloa, mummo nauroi ja yritti väistellä Jessin märkiä nuolaisuja.
- Täällä on juuri niin kaunista kuin kuvittelinkin, Sini hymyili ja ojensi Terttu Puhakalle kättään. Isoäiti kaappasi kuitenkin myös Sini lämpimään halaukseen.
- Tulkaa syömään, isoisä pani aamulla muikkuja savustumaan. Laitoin juuri pöytään karjalanpiirakoita ja munavoita, Terttu-mummo hössötti ja ohjasi tyttöjä sisälle.
- Niin me vähän toivoimmekin, Johanna sanoi ja vinkkasi silmää Sinille. Tällä lomalla ei nälkä pääsisi yllättämään!
Tytöt istuutuivat pitkän pirtinpöydän ääreen. Pöydälle oli katettu kaksi lautasta ja lasit. Iso vadillinen karjalanpiirakoita tuoksui herkulliselta. Suuressa lasikannussa odotti mummon tekemää mansikkamehua. Vaikka Sini ei vasta hetki sitten syödyn lörtsyn jälkeen ollut lainkaan nälkäinen, hän lastasi siitä huolimatta lautaselleen kolme piirakkaa. Nälkä tai ei, ne maistuisivat.
- Nämä ovat kyllä parasta, mitä tiedän… Sini mumisi suu täynnä. Johanna nyökytteli hänen vastapäätään, ja Jessikin nojasi päätään pöytään yrittäen näyttää mahdollisimman somalta ja nälkäiseltä.
- Hahhah, Jessi! Tuo ei ole kaunista käytöstä, Johanna torui muttei pystynyt olemaan aivan tosissaan. Koira osasi näyttää niin riutuneelta, että väkisinkin nauratti. Kuin se ei olisi saanut viikkokausiin mitään syötävää.
- Terttu, otitko sinä jo muikut savustuspöntöstä? Johannes-ukin ääni kuului eteisestä.
- En, kuinka niin? Terttu Puhakka vastasi.
- Siis et?
- No en, en! Miksi kyselet, isoäiti vastasi jo hieman kärsimättömästi.
- Se pönttö on tyhjä, isoisä sanoi lampsi hänkin tupakeittiöön.
- Kuinka niin on tyhjä? Terttu-mummo katsoi Johannesta hölmistyneenä.
- Tyhjä, tyhjä. Tyhjä on. Ei kalan kalaa, muikun muikkua.
- Kuinka se on mahdollista? Terttu näytti entistä kummastuneemmalta.
- En minä tiedä, isoisä vastasi. – Savustuspöntön kansi oli auki ja se oli aivan tyhjä.
Johanna vilkaisi pöytään nojaavaa koiraansa. – Jessi? hän kysyi matalalla äänellä.
- Olisiko se ollut niin röyhkeä, isoäiti ihmetteli.
- Kyllä se aina joskus on melko omatoiminen…Johanna totesi hiljaa ja tuijotti edelleen koiraansa.
Johannes-ukin suupieltä nyki. Sini huomasi, että tämä yritti pidätellä nauruaan ja näyttää mahdollisimman tuimalta.
- Jessi! ukki torui ja yritti olla pyrskähtelemättä. – Mutta opinpahan, ettei se niin tyhmä ole, miltä joskus vaikuttaa! ukki vitsaili.
Siniäkin nauratti, eikä Johannakaan enää voinut pitää vakavaa naamaa.
- Siitäs saitte, te epäilevät tuomaat! Kukas pitikään koiria yksinkertaisina otuksina? Johanna hihitti. Hän oli helpottunut isovanhempiensa reaktiosta. Johanna oli varma, ettei hänen kotonaan asiaa olisi kuitattu pelkällä naurulla. Syy ei tietenkään ollut Jessin vaan hänen. Hänen olisi pitänyt vahtia koiraansa tarkemmin.
- Vikkelä koira, Sini totesi. – Emmehän me ehtineet olla täällä kuin hetken!
- Ja nokkela, Johanna lisäsi. – Siinä ei ole jälkeäkään savustuspöntön noesta…
3.
Tytöt asettuivat taloksi mummolan pihapiirissä olevaan aittaan. Kesäaikaan se oli kerrassaan täydellinen majoitustila varsinkin nuorisolle. Siellä sai olla omassa rauhassa, ja vanhojen hirsien huokuma tunnelma suorastaan houkutteli juoruilemaan myöhään yöhön asti.
Johannan mummo oli sisustanut aitan alun perin Johannan isää, tämän siskoa ja heidän kavereitaan silmällä pitäen. Nyt se palveli seuraavaa sukupolvea, lapsenlapsia, heidän vieraillessaan mummolassa. Kaksi vanhaa valkoiseksi maalattua putkisänkyä loivat nekin omaa maalaisromanttista tunnelmaansa. Sänkyjen väliin oli laitettu tummaksi patinoitunut raskas yöpöytä, jonka Terttu-mummon isä oli aikoinaan tehnyt. Yöpöydällä nökötti aitan ainoa valonlähde, käytössä tummunut myrskylyhty. Ikkunaa reunustivat kevyet valkoiset verhot, jotka heilahtelivat pienessä tuulenvireessä kauniisti. Ne ja lattialla oleva vaalea matto pehmensivät hirsien tummuutta ja toivat hieman valoa muuten melko pimeään aittaan.
Sini nosti toisen sängyn päällä olevaa valkoisesta langasta virkattua päiväpeitettä ja työnsi matkalaukkunsa sängyn alle. Johanna teki samoin omalle kassilleen.
- Ihana paikka, Sini huokaisi ja heittäytyi selälleen sängylle. Sänky narahti hieman.
- Joo. Täällä pääsee äkkiä irti kaupungin kiireestä ja melusta, Johanna myönsi. – Ja kaikista hienouksista! hän naurahti vielä.
- Äläs nyt. Tämä tulee kuin tilauksesta. Ei nettiä ja kännykänkin saa hyvällä omalla tunnolla laittaa kiinni. On mahtavaa olla hetki kaikkien tavoittamattomissa.
Illemmalla Johanna laittoi Jessin kuppiin hieman tavallista vähemmän ruokaa. Hän ei halunnut koiran lihovan syötyään ansaitsemattomia herkkuja isoisän savustuspöntöstä. Johanna ei myöskään halunnut, että Jessin maha olisi liian täysi, jos sille tulisi huono olo tai sen maha menisi sekaisin savumuikuista. Muikut saati savustetut sellaiset eivät tosiaankaan kuuluneet Jessin perusruokavalioon. Saattoi siis olla, että edessä olisi levoton yö ulkona ramppaavan koiran kanssa. Johanna huokaisi ja laittoi Jessin ruokakupin odottamaan mummolan rappusille toisen, jo valmiina odottavan kupin viereen.
- Jessi! Johanna huhuili. Puolitoistavuotias sekarotuinen koira oli lähtenyt tarkastamaan tonttia isoisän perässä. Ukki oli lähtenyt taittamaan saunavastaa pihan kulmalla seisovista nuorista koivuista.
- Tullaan, tullaan! Johannes-ukin ääni kuului navetan nurkan takaa. Pian esiin ilmestyi valtava kimppu koivunoksia, jolla oli jalat. Vaalea koira ja sen seurassa kaunis, punainen suomenpystykorva seurasivat kävelevää oksakimppua.
- Huh! Uskoisinpa, että näistä tehdään vastat vielä juhannussaunaakin varten, ukki naurahti ja laski koivunoksat maahan. Hänen lakissaankin oli koivunlehtiä. Johannaakin nauratti. Koivunoksista lähtevä tuoksu oli kuitenkin ihana.
- Milla! Johanna kutsui suomenpystykorvaa, jota Jessi liehitteli. – Tule tänne turvaan, ettei poika kiusaa sinua liikaa.
Suomenpystykorvanarttu pomppi Johannan ja Sinin luokse korvat onnesta luimussa.
- Onpa se kaunis! Sini huokaisi. – Niin pieni ja soma! Kuin ketunpoikanen!
- Niin, kyllä suomenpystykorvat ovat yksi kauneimmista roduista, mitä tiedän, Johanna myönteli. – Joskin minusta niiden paikka on juuri maalla. Tai ainakin kaupungissa niiden kanssa saa olla todella aktiivinen! Muuten ne haukkuvat ihan kaikelle…
- Milla, Milla, pikku-Milla, Sini maanitteli ja rapsutteli jaloissaan pyörivää pientä pystykorvaa.
- Tulkaahan syömään, Johanna komensi koiria, ja ne molemmat säntäsivät kohti hirsitalon rapuilla odottavia ruokakuppeja. Juuri ennen portaita ne molemman pysähtyivät ja istuivat odottamaan juuri ja juuri malttaen pysyä paikallaan.
Sini seurasi huvittuneena nälkäisten koirien pelleilyä.
- Mitä peeveliä! Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu? Johannan huudahdus käänsi Sinin huomion koirista. – Nämä kupit ovat tyhjät!
- Oletko varma, että laitoit niihin jo ruokaa? Sini kysyi ihmeissään.
- Olen, olen! Näithän sinä! Ja mummi oli laittanut Millan ruoan odottamaan jo aiemmin.
- No onpa kummallista. Tässähän me olemme olleet koko ajan. Nyt syyllinen ei voi olla Jessikään, sillä se ei ollut lähimaillakaan. Ukkisi voi todistaa, Sini mietti.
- Käy kalliiksi tarjoilla samat ruoat kahteen kertaan… Johanna mutisi ja kaatoi koirien kuppeihin uudet annokset. Jessi ja Milla odottivat edelleen kiltisti istuen, kunnes saivat luvan alkaa syödä.
- Mikähän se voisi olla…? Sini tuumi. – Kissa?
- Niin… Saattaa olla, Johanna vastasi.
Ruokittuaan koirat tytöt pyysivät ne mukaansa ja lähtivät kävelemään pellon laitaa. Kauempana odotti venesatama, mutta tällä kertaa he kävisivät vain pienellä kävelyllä. Venesatamaan ja uimaan he ehtisivät huomennakin.
- Oli sinulta todella hyvä ajatus tulla tänne viettämään juhannusta, Sini kiitteli parasta ystäväänsä. – Kaupungissa juhannusta ei aina oikein edes huomaa… paitsi siitä, että siellä on aivan kuollutta.
- Niin, kyllä juhannus, sauna ja juhannuskokko kuuluvat perinteisiin. Ja juhannustaiat! Johanna listasi. – Oletkos koskaan tehnyt juhannustaikoja?
- En, Sini kikatti kuvitellessaan itseään juoksentelemassa ilkosillaan pitkin peltoa.
Johanna arvasi ystävänsä aatokset.
- On niitä sellaisiakin taikoja, joissa ei tarvitse riisuutua, Johanna hymähti. – Esimerkiksi se, että kerätään seitsemän erilaista kukkaa tyynyn alle, ja seuraavana yönä näkee unta tulevasta sulhasestaan.
- Kuulostaa ihan toteutettavalta taialta, Sini myönteli. – Entäs muuta?
- No vaikkapa se, jos kurkistaa lähteeseen, voi nähdä tulevan sulhasensa kasvot, Johanna jatkoi.
- Liittyykö aivan kaikkiin juhannustaikoihin sulhanen? Sini vitsaili.
- Melkeinpä, Johanna nauroi. – Tuossa pellolla näyttäisi kasvavan ainakin harakankelloja. Kokeillaanko sitä kukkataikaa?
Sini päätti heittäytyä leikkiin mukaan.
- Kokeillaan vain. Seitsemän erilaista kukkaa siis?
Seuraavat minuutit kuluivat hiljaisuuden vallitessa. Milla ja Jessi poukkoilivat pellolla omaan tahtiinsa erilaisten hajujen perässä. Sini ja Johanna kyykistyivät aina, kun löysivät uudenlaisen kukan. Ketoneilikka, harakankello, kissankäpälä, ketunleipä… Sinin mielestä ainakin niillä kukilla, jotka hän tunnisti, oli kauniit nimet. Jotenkin lempeät. Kiitos nimien tietämisestä kuului hänen biologian opettajalleen Aila Leppäselle, joka oli käskenyt oppilaitaan edelliskesänä keräämään kasvion. Pitkistä ja perusteellisista tunneista oli joskus hyötyäkin… Äkkiä Sini huomasi Johannan kiljaisevan, pysähtyvän ja huojuvan hetken tasapainoaan hakien. Sini riensi nopeasti ystävänsä luo ja huomasi syyn äkilliseen tasapainon menetykseen. Johanna oli melkein pudonnut lähteeseen.
- Tässähän olisi nyt mahdollisuus kokeilla sitä lähdetaikaa, Sini vitsaili.
- Hyvä ajatus, Johanna totesi ja alkoi kurkkia lähteeseen. – Kerro, kerro kuvastin… Johanna huhuili matalalla äänellä ja teki samalla maagisen näköisiksi tarkoitettuja liikkeitä käsillään.
- Hölmö, Sini tuhahti ja tuuppasi Johannaa. Tämä horjahti hieman ja nauroi.
- Ei näy mitään. Sinun vuorosi! Johanna kehotti.
Sini astui lähteen reunalle ja kurkisti hiljaa väreilevään veteen. Hetken kuluttua Sini näki hahmon muodostuvan lähteen kuvajaiseen. Se näytti olevan väärin päin, mutta silti se vaikutti jotenkin tutulta. Tummat hiukset, hoikka hahmo…
- Juuso? Sini sopersi. Sitten Sinin keräämä kukkakimppu putosi lähteeseen ja rikkoi kuvajaisen.
- Minä arvasin, minä arvasin! Johanna ilakoi ja tanssahteli Sinin ympärillä.
- Hölmö, Sini toisti ja tuuppasi toistamiseen ystäväänsä.
- Minä arvasin, Johanna lällätteli muttei huomannut Sinin kasvoille kohonnutta vaimeaa punaa. – Sini ja Juuso ne yhteen soppii… Johanna jatkoi lauluaan. Sini tuhahteli ystävänsä ilakoinnille.
- Tästä kotimatkasta tulee vielä tuskallinen, Sini mulkaisi vieressään pomppivaa tyttöä. – Milla! Jessi! Nyt mennään, ennen kuin tuo tyttö menee ihan sekaisin!
Tytöt asettuivat taloksi mummolan pihapiirissä olevaan aittaan. Kesäaikaan se oli kerrassaan täydellinen majoitustila varsinkin nuorisolle. Siellä sai olla omassa rauhassa, ja vanhojen hirsien huokuma tunnelma suorastaan houkutteli juoruilemaan myöhään yöhön asti.
Johannan mummo oli sisustanut aitan alun perin Johannan isää, tämän siskoa ja heidän kavereitaan silmällä pitäen. Nyt se palveli seuraavaa sukupolvea, lapsenlapsia, heidän vieraillessaan mummolassa. Kaksi vanhaa valkoiseksi maalattua putkisänkyä loivat nekin omaa maalaisromanttista tunnelmaansa. Sänkyjen väliin oli laitettu tummaksi patinoitunut raskas yöpöytä, jonka Terttu-mummon isä oli aikoinaan tehnyt. Yöpöydällä nökötti aitan ainoa valonlähde, käytössä tummunut myrskylyhty. Ikkunaa reunustivat kevyet valkoiset verhot, jotka heilahtelivat pienessä tuulenvireessä kauniisti. Ne ja lattialla oleva vaalea matto pehmensivät hirsien tummuutta ja toivat hieman valoa muuten melko pimeään aittaan.
Sini nosti toisen sängyn päällä olevaa valkoisesta langasta virkattua päiväpeitettä ja työnsi matkalaukkunsa sängyn alle. Johanna teki samoin omalle kassilleen.
- Ihana paikka, Sini huokaisi ja heittäytyi selälleen sängylle. Sänky narahti hieman.
- Joo. Täällä pääsee äkkiä irti kaupungin kiireestä ja melusta, Johanna myönsi. – Ja kaikista hienouksista! hän naurahti vielä.
- Äläs nyt. Tämä tulee kuin tilauksesta. Ei nettiä ja kännykänkin saa hyvällä omalla tunnolla laittaa kiinni. On mahtavaa olla hetki kaikkien tavoittamattomissa.
Illemmalla Johanna laittoi Jessin kuppiin hieman tavallista vähemmän ruokaa. Hän ei halunnut koiran lihovan syötyään ansaitsemattomia herkkuja isoisän savustuspöntöstä. Johanna ei myöskään halunnut, että Jessin maha olisi liian täysi, jos sille tulisi huono olo tai sen maha menisi sekaisin savumuikuista. Muikut saati savustetut sellaiset eivät tosiaankaan kuuluneet Jessin perusruokavalioon. Saattoi siis olla, että edessä olisi levoton yö ulkona ramppaavan koiran kanssa. Johanna huokaisi ja laittoi Jessin ruokakupin odottamaan mummolan rappusille toisen, jo valmiina odottavan kupin viereen.
- Jessi! Johanna huhuili. Puolitoistavuotias sekarotuinen koira oli lähtenyt tarkastamaan tonttia isoisän perässä. Ukki oli lähtenyt taittamaan saunavastaa pihan kulmalla seisovista nuorista koivuista.
- Tullaan, tullaan! Johannes-ukin ääni kuului navetan nurkan takaa. Pian esiin ilmestyi valtava kimppu koivunoksia, jolla oli jalat. Vaalea koira ja sen seurassa kaunis, punainen suomenpystykorva seurasivat kävelevää oksakimppua.
- Huh! Uskoisinpa, että näistä tehdään vastat vielä juhannussaunaakin varten, ukki naurahti ja laski koivunoksat maahan. Hänen lakissaankin oli koivunlehtiä. Johannaakin nauratti. Koivunoksista lähtevä tuoksu oli kuitenkin ihana.
- Milla! Johanna kutsui suomenpystykorvaa, jota Jessi liehitteli. – Tule tänne turvaan, ettei poika kiusaa sinua liikaa.
Suomenpystykorvanarttu pomppi Johannan ja Sinin luokse korvat onnesta luimussa.
- Onpa se kaunis! Sini huokaisi. – Niin pieni ja soma! Kuin ketunpoikanen!
- Niin, kyllä suomenpystykorvat ovat yksi kauneimmista roduista, mitä tiedän, Johanna myönteli. – Joskin minusta niiden paikka on juuri maalla. Tai ainakin kaupungissa niiden kanssa saa olla todella aktiivinen! Muuten ne haukkuvat ihan kaikelle…
- Milla, Milla, pikku-Milla, Sini maanitteli ja rapsutteli jaloissaan pyörivää pientä pystykorvaa.
- Tulkaahan syömään, Johanna komensi koiria, ja ne molemmat säntäsivät kohti hirsitalon rapuilla odottavia ruokakuppeja. Juuri ennen portaita ne molemman pysähtyivät ja istuivat odottamaan juuri ja juuri malttaen pysyä paikallaan.
Sini seurasi huvittuneena nälkäisten koirien pelleilyä.
- Mitä peeveliä! Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu? Johannan huudahdus käänsi Sinin huomion koirista. – Nämä kupit ovat tyhjät!
- Oletko varma, että laitoit niihin jo ruokaa? Sini kysyi ihmeissään.
- Olen, olen! Näithän sinä! Ja mummi oli laittanut Millan ruoan odottamaan jo aiemmin.
- No onpa kummallista. Tässähän me olemme olleet koko ajan. Nyt syyllinen ei voi olla Jessikään, sillä se ei ollut lähimaillakaan. Ukkisi voi todistaa, Sini mietti.
- Käy kalliiksi tarjoilla samat ruoat kahteen kertaan… Johanna mutisi ja kaatoi koirien kuppeihin uudet annokset. Jessi ja Milla odottivat edelleen kiltisti istuen, kunnes saivat luvan alkaa syödä.
- Mikähän se voisi olla…? Sini tuumi. – Kissa?
- Niin… Saattaa olla, Johanna vastasi.
Ruokittuaan koirat tytöt pyysivät ne mukaansa ja lähtivät kävelemään pellon laitaa. Kauempana odotti venesatama, mutta tällä kertaa he kävisivät vain pienellä kävelyllä. Venesatamaan ja uimaan he ehtisivät huomennakin.
- Oli sinulta todella hyvä ajatus tulla tänne viettämään juhannusta, Sini kiitteli parasta ystäväänsä. – Kaupungissa juhannusta ei aina oikein edes huomaa… paitsi siitä, että siellä on aivan kuollutta.
- Niin, kyllä juhannus, sauna ja juhannuskokko kuuluvat perinteisiin. Ja juhannustaiat! Johanna listasi. – Oletkos koskaan tehnyt juhannustaikoja?
- En, Sini kikatti kuvitellessaan itseään juoksentelemassa ilkosillaan pitkin peltoa.
Johanna arvasi ystävänsä aatokset.
- On niitä sellaisiakin taikoja, joissa ei tarvitse riisuutua, Johanna hymähti. – Esimerkiksi se, että kerätään seitsemän erilaista kukkaa tyynyn alle, ja seuraavana yönä näkee unta tulevasta sulhasestaan.
- Kuulostaa ihan toteutettavalta taialta, Sini myönteli. – Entäs muuta?
- No vaikkapa se, jos kurkistaa lähteeseen, voi nähdä tulevan sulhasensa kasvot, Johanna jatkoi.
- Liittyykö aivan kaikkiin juhannustaikoihin sulhanen? Sini vitsaili.
- Melkeinpä, Johanna nauroi. – Tuossa pellolla näyttäisi kasvavan ainakin harakankelloja. Kokeillaanko sitä kukkataikaa?
Sini päätti heittäytyä leikkiin mukaan.
- Kokeillaan vain. Seitsemän erilaista kukkaa siis?
Seuraavat minuutit kuluivat hiljaisuuden vallitessa. Milla ja Jessi poukkoilivat pellolla omaan tahtiinsa erilaisten hajujen perässä. Sini ja Johanna kyykistyivät aina, kun löysivät uudenlaisen kukan. Ketoneilikka, harakankello, kissankäpälä, ketunleipä… Sinin mielestä ainakin niillä kukilla, jotka hän tunnisti, oli kauniit nimet. Jotenkin lempeät. Kiitos nimien tietämisestä kuului hänen biologian opettajalleen Aila Leppäselle, joka oli käskenyt oppilaitaan edelliskesänä keräämään kasvion. Pitkistä ja perusteellisista tunneista oli joskus hyötyäkin… Äkkiä Sini huomasi Johannan kiljaisevan, pysähtyvän ja huojuvan hetken tasapainoaan hakien. Sini riensi nopeasti ystävänsä luo ja huomasi syyn äkilliseen tasapainon menetykseen. Johanna oli melkein pudonnut lähteeseen.
- Tässähän olisi nyt mahdollisuus kokeilla sitä lähdetaikaa, Sini vitsaili.
- Hyvä ajatus, Johanna totesi ja alkoi kurkkia lähteeseen. – Kerro, kerro kuvastin… Johanna huhuili matalalla äänellä ja teki samalla maagisen näköisiksi tarkoitettuja liikkeitä käsillään.
- Hölmö, Sini tuhahti ja tuuppasi Johannaa. Tämä horjahti hieman ja nauroi.
- Ei näy mitään. Sinun vuorosi! Johanna kehotti.
Sini astui lähteen reunalle ja kurkisti hiljaa väreilevään veteen. Hetken kuluttua Sini näki hahmon muodostuvan lähteen kuvajaiseen. Se näytti olevan väärin päin, mutta silti se vaikutti jotenkin tutulta. Tummat hiukset, hoikka hahmo…
- Juuso? Sini sopersi. Sitten Sinin keräämä kukkakimppu putosi lähteeseen ja rikkoi kuvajaisen.
- Minä arvasin, minä arvasin! Johanna ilakoi ja tanssahteli Sinin ympärillä.
- Hölmö, Sini toisti ja tuuppasi toistamiseen ystäväänsä.
- Minä arvasin, Johanna lällätteli muttei huomannut Sinin kasvoille kohonnutta vaimeaa punaa. – Sini ja Juuso ne yhteen soppii… Johanna jatkoi lauluaan. Sini tuhahteli ystävänsä ilakoinnille.
- Tästä kotimatkasta tulee vielä tuskallinen, Sini mulkaisi vieressään pomppivaa tyttöä. – Milla! Jessi! Nyt mennään, ennen kuin tuo tyttö menee ihan sekaisin!
4.
Aurinko häikäisi Sinin silmiä kun hän seuraavana aamuna avasi aitan oven. Johannan isoäiti oli pedannut tytöille yösijat pihapiirissä olevaan aittaan, jotta tytöt saisivat olla omassa rauhassaan. Mummo oli arvellut, että tytöt saattaisivat juoruilla myöhään yöhön saakka. Ei mummo kovin väärässä ollutkaan. Johannaa oli mietityttänyt Jessin äkillinen röyhkeys ruokavarkaissa, ja Sini oli pohtinut ääneen, kuinka mielikuvitus voikaan tehdä tepposiaan. Hän oli kuitenkin nykyaikainen nuori eikä uskonut taikuuteen.
Johannan Terttu-mummo hääri jo pihassa suuren leipävadin kanssa.
- Huomenta! Sini huikkasi.
- Huomenta, huomenta! Vieläkö Johanna nukkuu? Isoäiti kyseli hymyillen.
- Ei, makoilee vain vielä peiton alla, Sini vakuutti ja rapsutteli luokseen tullutta Milla-koiraa. Jessi oli nukkunut heidän kanssaan aitassa ja livahtanut samalla oven avauksella Sinin kanssa haistelemaan aamun tuoksuja.
- No tulehan, laitetaan teille aamiaista, Terttu Puhakka sanoi ja laski leipävadin maahan navetan eteen. – Minä ruokin kanit hieman myöhemmin.
Puhakoiden navetassa ei asustellut lehmiä vaan kaneja. Kanit olivat Terttu Puhakan rakas harrastus. Johannes-ukki vitsaili niistä joskus, mutta isoäiti ei välittänyt. Hänestä kanit olivat oikein suloisia ja seurallisia otuksia.
Jonkin ajan kuluttua myös Johanna kömpi aamiaispöytään.
- Kävisimmekö tänään uimassa? Johanna kysäisi Siniltä suu täynnä ruispalaa. – Näyttää siltä, että tästäkin päivästä tulee lämmin.
- Kuulostaa hyvältä. Otammeko koirat mukaan? Saako siellä uittaa koiria? Sini vastasi.
- Saa. Uimaranta on samassa paikassa kuin venesatama. Siellä käy vain joitakin mökkiläisiä. Venesatama on ehkä pientä liioittelua, sillä siellä on vain muutama soutuvene. Ei siis tarvitse huolehtia, että vedessä olisi polttoainetta, Johanna totesi.
Aamiaisen syötyään tytöt pakkasivat reppunsa. Uimapuku, pyyhe, koirien vesikuppi ja vesipullo. Mummo huolehti tyttöjen eväistä, eikä heille olisi tullut nälkä vaikka he olisivat viipyneet rannalla koko päivän. Rasiassa oli voileipiä, Domino-keksejä ja vohveleita lähes koko komppanialle. Eväät kruunasi mummon mansikkamehu, joka oli laitettu vihreään lasipulloon.
- Tulemme takaisin joskus iltapäivällä! Johanna huikkasi ja heilautti kättään hyvästiksi.
Tytöt eivät nähneet, kuinka Johannan isoäiti jäi ihmeissään tuijottamaan kaneille tarkoitettua leipävatia, jonka oli jättänyt navetan eteen ennen tyttöjen aamupalaa. Se oli tyhjä.
Hiekkatie kiemurteli pellon ja koivikon välissä. Koivut loivat hieman varjoa tielle, mutta Sini oli tyytyväinen, että oli valinnut vaatetuksekseen juuri farkkushortsit. Ne olivat sopivan rennot mutta viileät tällaista maaseuturetkeä ajatellen. Tyttöjen varvassandaalit läpsyivät tasaista tahtia askelten mukana. Milla ja Jessi kulkivat tyttöjen edellä nenä maata viistäen. Ilmeisesti tie oli ollut yöllä jälleen vilkasliikenteinen. Johannes-ukki oli kertonut, että seudulla liikkui paljon rusakoita ja niiden perässä jopa ilveksiäkin. Millalle hajut olivat tuttuja, mutta Jessi haisteli niitä ihmeissään.
- Jessin pieni pää tekee töitä ylikierroksilla, Johanna hymähti koiransa poukkoilulle.
Mutkan jälkeen Sini näki pusikon takaa aukeavan rannan. Äänistä päätellen siellä oli ihmisiä.
- Pitäisikö meidän ottaa koirat kiinni? Sini kysäisi kun huomasi, että rannalla oli kaksi koiraakin.
- Otetaan vain, varmuuden vuoksi, Johanna vastasi ja kutsui Jessin luokseen. Hän oli juuri saanut Jessin hihnan kiinni sen pantaan kun vilkaisi uudelleen rannalla pelmahtelevia koiria. – Onpas hassu yhteensattuma, että tuokin parivaljakko on springeri ja bokseri… kuin Miki ja Pomo, Johanna naurahti.
Samassa koirat huomasivat heidät ja alkoivat poppia heitä kohti.
- Kovin on tutunoloinen kaksikko, Sini myönteli ja katseli iloisesti lähestyviä koiria.
Sitten puskan takaa ryntäsi esiin toinenkin tutunoloinen kaksikko.
- Pomo! Miki! Heti välittömästi takaisin!
Johanna tunnisti tutun äänen. Ei voinut olla totta! Nico. Tuttua poikaa seurasi toinenkin, joka karjui karanneille koirille. Juuso.
- Muistaakseni aivan tottelevaisuuskoulutuksen alkeissa neuvotaan, ettei koiria saa tottelemaan karjumalla, Johanna totesi kuivasti ja sai pojat pysähtymään hölmistyneinä niille sijoilleen.
- Mitä ihmettä? Mitä te täällä teette, Nico sopersi hämillään.
- Tulimme uimaan. Entäs te? Sini vastasi yks’kantaan.
- Selvästikin, mutta juuri tälle rannalle? Juuso yhtyi ystävänsä ihmetykseen. – Kaikista maailman rannoista osutte juuri minun rannalleni?
- Samaa voisin kysyä teiltä, Johanna hymähti.
Vihdoin Juuso sai puhekykynsä takaisin.
- Enoni mökki on tuossa lähellä. Tulimme Nicon kanssa viettämään juhannusta tänne, kun vanhempani lähtivät lomamatkalle Ahvenanmaalle. Niin pitkä ajomatka ei tuntunut minusta kovinkaan kutsuvalta ajatukselta, joten päätimme tulla tänne. Kun saimme kutsunkin, Juuso selvitti.
- Minun ukkini ja mummoni asuvat tuossa muutaman kilometrin päässä, Johanna kertoi pöllämystyneen näköisille pojille. – Juhannuksen vietossa olemme mekin.
Hymy kohosi hitaasti ensin Juuson ja sitten myös Nicon kasvoille. Pian pojat virnistelivät kuin vähä-älyiset.
- Loistavaa! Kerrassaan upeaa! Vielä tästä juhannusjuhla saadaan aikaiseksi! Nico hihkui.
- Olimme hieman jo luopuneet toivosta, kun melkoinen osa sukulaisistani joutuikin perumaan tulonsa… kaikki serkkunikin, Juuso jatkoi. – Olisimme muuten olleet kolmin enoni kanssa.
Nyt tytötkin jo hymyilivät.
- Että teistä siis saisi seuraa kylän juhannusjuhliin kokkoa katsomaan? Johanna tiedusteli ilkikurisesti.
- Totta mooses! Nico vannoi. – Päästäkää nyt, arvon leidit, koiranne vapaiksi niin pääsevät leikkimään.
Sini oli hämillään. Eilisillan juhannustaika tuntui entistä kummallisemmalta. Oliko se sittenkin ollut jonkinlainen enne?
5.
Päivä rannalla oli yksinkertaisesti täydellinen, lämmin ja rento. Sini, Johanna, Juuso ja Nico saivat istua kuumalla hiekalla ja katsella, kun koiranelikko irrotteli omaan tahtiinsa. Ensin jahdattiin Jessiä. Sitten Pomo näytti, millainen nautinto rantahiekan kaivaminen oli. Pian kaikki neljä koiraa seisoivat ringissä päät vastakkain ja kaivoivat kukin omaa kuoppaansa. Milla huomasi, että tarpeeksi syväksi kaivettu kuoppa toimi juoma-automaattina, sillä sinne tulvi vettä järvestä. Välillä koirat tekivät mahtavia loikkia rantaveteen.
- Milloin te tulitte tänne? Juuso kysyi tytöiltä.
- Eilen, entä te? Sini vastasi.
- Muutama päivä sitten, Nicokin puuttui keskusteluun. – Vaikka päivät alkavatkin mennä nopeasti sekaisin näin lomalla… kun ei ole arkirytmiä.
- Mutta tapahtumia on siitä huolimatta ollut! Juuso lisäsi. – Ette uskokaan mitä kaikkea kummallista ihan viime päivien aikana on tapahtunut.
Nicokin nyökytti Juuson alkavalle tarinalle.
- Teimme pari päivää sitten rosvopaistia. Tiedättehän, ensin tiilillä reunustetussa maakuopassa poltetaan monta tuntia halkoja, jotta saadaan aikaiseksi kunnollinen hiillos. Sitten hiilien alle laitetaan moneksi tunniksi kunnolla paketoitu paisti. Meidän rosvopaistimme muhi kuopassa lähes viisi tuntia. Saimme sen ylös kuopasta juuri ennen nukkumaan menoa. Jätimme sen mökin kuistille jäähtymään. Sen oli tarkoitus olla meidän juhannusherkkumme! Juuson ääni kohosi kiihtymyksestä tarinan edetessä. – Aamulla sitä ei näkynyt enää missään! Poissa! Kadonnut! Kuin tuhka tuuleen. Se olisi ollut todella, todella hyvää, emmekä me ehtineet edes maistaa sitä… Juuso nurisi.
- Juuson eno epäili, että jokin villieläin olisi käynyt herkuttelemassa meidän kustannuksellamme, Nico totesi vaisusti. Häntäkin selvästi harmitti vaivalla valmistetun herkun katoaminen. – Mökin rapulla näkyi yksi puolittainen tassun jälki. Ei siitä vielä voinut tunnistaa, mikä eläin oli kyseessä, mutta ei se aivan pieni ollut… siksi varmaankin koko paistikin oli tehnyt kauppansa.
- Sitten eilen iltapäivällä heräsimme päivänokosiltamme aivan järkyttävään räminään. Pihalle päästyämme löysimme mökin roskapöntön sisällön leviteltynä pitkin pihaa! Se oli kamala sotku, voitte varmaankin kuvitella, Juuso jatkoi.
Tytöt katsoivat tosiaan. Sitten Johannakin avasi suunsa.
- Meilläkin on katoamistarinoita kerrottavanamme. Ensin luulimme, että Jessi oli syyllinen savumuikkujen ja koiranruokien katoamiseen, mutta teidän kertomuksenne vahvistaa kyllä ajatusta siitä, että syyllinen on joku muu, Johanna sanoi.
- Mikähän se voisi olla? Sini kysyi.
Juuso kohautti olkiaan.
- Vaikea sanoa. Ehkä supikoira. On todella vaikea uskoa, että kyseessä olisi esimerkiksi susi, Juuso pohti.
- Susi? Hui kamala, onko täällä niitäkin? Sini kauhistui.
- On niitä kai joskus nähty, mutta enimmäkseen ne kyllä pysyttelevät kaukana ihmisasutuksesta. Ja luulisi, että koiratkin olisivat reagoineet pedon hajuun jollakin tavalla, Juuso tiesi. – Minä yritin selvittää syyllistä eilen illalla. Kiipesin puuhun tuossa pellon lähellä ja kökötin siellä melkein pari tuntia. En silti nähnyt vilaustakaan mistään… Mysteeri on yhä selvittämättä.
- Olisittepa nähneet, kun tämä könkkäsi vakoilumatkaltaan takaisin mökille! Nico käkätti.
- Kokeilisit itse istua puussa pari tuntia, Juuso tuhahti ja hieroi yhä kipeitä jalkojaan. – Siellä on hieman hankala löytää mukavaa asentoa!
Tyttöjäkin nauratti ajatus mökkitietä onnahtelevasta Juusosta. Jalat olivat varmasti puutuneet pahasti.
- Mutta nyt, viimeinen vedessä on mätämuna! Nico julisti ja syöksähti kohti järveä. Juuso ryntäsi parhaan ystävänsä perään, minkä jaloistaan pääsi.
Sini ja Johanna vilkaisivat toisiaan, nousivat sitten ja astelivat tyynen rauhallisesti veden rajaan.
- Onko se kylmää? Sini kysyi vedessä jo roiskivilta pojilta.
- Tule ja kokeile! Nico vastasi ja sukelsi äkkiä väistääkseen Juuson hänen päällensä suustaan purskauttamaa vesisuihkua.
- Hullut, Sini tuhahti ja alkoi hitaasti hivuttautua viileään veteen.
Vaikka kesäkuu olikin ollut helteinen, ei vesi vielä ollut lämminnyt huippulukemiinsa. Koirat pomppivat hetken vedessä omistajiensa ympärillä, mutta etsivät pian varjoisan lepopaikan metsän reunasta läheltä eväsreppuja.
- Mahtavaa, märkä koira ja hiekka. Todella mainio yhdistelmä, Johanna huokaisi katsoi vaaleaa koiraansa. – Taidat päästä pesulle vielä mummolassakin! hän huikkasi Jessille.
Jessi näytti siltä kuin olisi hymyillyt ilkikurisesti takaisin. Tuolta onnellisen koiran naama näytti, Johanna ajatteli.
Äkkiä Pomo nousi seisomaan ja murisi matalasti. Muut koirat seurasivat bokserin esimerkkiä ja nousivat ylös, mutta ne eivät vielä aivan tienneet, mitä oli tekeillä. Sitten Millakin sai hajun ja alkoi tähyillä pensaikon suuntaan.
- Mikä siellä on, Pomo? Nico kysyi ja kahlasi ylös vedestä koirien luo.
- Näetkö mitään? Juuso kysyi ja tarrasi Mikin pannasta, ettei se lähtisi villieläinjahtiin.
Sini ja Johannakin olivat saapuneet paikalle ja tarttuivat hekin Jessiä ja Millaa pannoista. Pusikossa ei ensin näkynyt mitään. Oli aivan hiljaista. Sitten kuului hiljaista rapinaa.
- Tuossa! Juuso kiljahti ja osoitti sormellaan.
- Mitä? Missä? Nico katseli ympärilleen hölmistyneenä.
Sitten se oli poissa. Juuso ei tiennyt, mitä oli nähnyt. Se oli ollut vain nopea häivähdys mustaa.
Päivä rannalla oli yksinkertaisesti täydellinen, lämmin ja rento. Sini, Johanna, Juuso ja Nico saivat istua kuumalla hiekalla ja katsella, kun koiranelikko irrotteli omaan tahtiinsa. Ensin jahdattiin Jessiä. Sitten Pomo näytti, millainen nautinto rantahiekan kaivaminen oli. Pian kaikki neljä koiraa seisoivat ringissä päät vastakkain ja kaivoivat kukin omaa kuoppaansa. Milla huomasi, että tarpeeksi syväksi kaivettu kuoppa toimi juoma-automaattina, sillä sinne tulvi vettä järvestä. Välillä koirat tekivät mahtavia loikkia rantaveteen.
- Milloin te tulitte tänne? Juuso kysyi tytöiltä.
- Eilen, entä te? Sini vastasi.
- Muutama päivä sitten, Nicokin puuttui keskusteluun. – Vaikka päivät alkavatkin mennä nopeasti sekaisin näin lomalla… kun ei ole arkirytmiä.
- Mutta tapahtumia on siitä huolimatta ollut! Juuso lisäsi. – Ette uskokaan mitä kaikkea kummallista ihan viime päivien aikana on tapahtunut.
Nicokin nyökytti Juuson alkavalle tarinalle.
- Teimme pari päivää sitten rosvopaistia. Tiedättehän, ensin tiilillä reunustetussa maakuopassa poltetaan monta tuntia halkoja, jotta saadaan aikaiseksi kunnollinen hiillos. Sitten hiilien alle laitetaan moneksi tunniksi kunnolla paketoitu paisti. Meidän rosvopaistimme muhi kuopassa lähes viisi tuntia. Saimme sen ylös kuopasta juuri ennen nukkumaan menoa. Jätimme sen mökin kuistille jäähtymään. Sen oli tarkoitus olla meidän juhannusherkkumme! Juuson ääni kohosi kiihtymyksestä tarinan edetessä. – Aamulla sitä ei näkynyt enää missään! Poissa! Kadonnut! Kuin tuhka tuuleen. Se olisi ollut todella, todella hyvää, emmekä me ehtineet edes maistaa sitä… Juuso nurisi.
- Juuson eno epäili, että jokin villieläin olisi käynyt herkuttelemassa meidän kustannuksellamme, Nico totesi vaisusti. Häntäkin selvästi harmitti vaivalla valmistetun herkun katoaminen. – Mökin rapulla näkyi yksi puolittainen tassun jälki. Ei siitä vielä voinut tunnistaa, mikä eläin oli kyseessä, mutta ei se aivan pieni ollut… siksi varmaankin koko paistikin oli tehnyt kauppansa.
- Sitten eilen iltapäivällä heräsimme päivänokosiltamme aivan järkyttävään räminään. Pihalle päästyämme löysimme mökin roskapöntön sisällön leviteltynä pitkin pihaa! Se oli kamala sotku, voitte varmaankin kuvitella, Juuso jatkoi.
Tytöt katsoivat tosiaan. Sitten Johannakin avasi suunsa.
- Meilläkin on katoamistarinoita kerrottavanamme. Ensin luulimme, että Jessi oli syyllinen savumuikkujen ja koiranruokien katoamiseen, mutta teidän kertomuksenne vahvistaa kyllä ajatusta siitä, että syyllinen on joku muu, Johanna sanoi.
- Mikähän se voisi olla? Sini kysyi.
Juuso kohautti olkiaan.
- Vaikea sanoa. Ehkä supikoira. On todella vaikea uskoa, että kyseessä olisi esimerkiksi susi, Juuso pohti.
- Susi? Hui kamala, onko täällä niitäkin? Sini kauhistui.
- On niitä kai joskus nähty, mutta enimmäkseen ne kyllä pysyttelevät kaukana ihmisasutuksesta. Ja luulisi, että koiratkin olisivat reagoineet pedon hajuun jollakin tavalla, Juuso tiesi. – Minä yritin selvittää syyllistä eilen illalla. Kiipesin puuhun tuossa pellon lähellä ja kökötin siellä melkein pari tuntia. En silti nähnyt vilaustakaan mistään… Mysteeri on yhä selvittämättä.
- Olisittepa nähneet, kun tämä könkkäsi vakoilumatkaltaan takaisin mökille! Nico käkätti.
- Kokeilisit itse istua puussa pari tuntia, Juuso tuhahti ja hieroi yhä kipeitä jalkojaan. – Siellä on hieman hankala löytää mukavaa asentoa!
Tyttöjäkin nauratti ajatus mökkitietä onnahtelevasta Juusosta. Jalat olivat varmasti puutuneet pahasti.
- Mutta nyt, viimeinen vedessä on mätämuna! Nico julisti ja syöksähti kohti järveä. Juuso ryntäsi parhaan ystävänsä perään, minkä jaloistaan pääsi.
Sini ja Johanna vilkaisivat toisiaan, nousivat sitten ja astelivat tyynen rauhallisesti veden rajaan.
- Onko se kylmää? Sini kysyi vedessä jo roiskivilta pojilta.
- Tule ja kokeile! Nico vastasi ja sukelsi äkkiä väistääkseen Juuson hänen päällensä suustaan purskauttamaa vesisuihkua.
- Hullut, Sini tuhahti ja alkoi hitaasti hivuttautua viileään veteen.
Vaikka kesäkuu olikin ollut helteinen, ei vesi vielä ollut lämminnyt huippulukemiinsa. Koirat pomppivat hetken vedessä omistajiensa ympärillä, mutta etsivät pian varjoisan lepopaikan metsän reunasta läheltä eväsreppuja.
- Mahtavaa, märkä koira ja hiekka. Todella mainio yhdistelmä, Johanna huokaisi katsoi vaaleaa koiraansa. – Taidat päästä pesulle vielä mummolassakin! hän huikkasi Jessille.
Jessi näytti siltä kuin olisi hymyillyt ilkikurisesti takaisin. Tuolta onnellisen koiran naama näytti, Johanna ajatteli.
Äkkiä Pomo nousi seisomaan ja murisi matalasti. Muut koirat seurasivat bokserin esimerkkiä ja nousivat ylös, mutta ne eivät vielä aivan tienneet, mitä oli tekeillä. Sitten Millakin sai hajun ja alkoi tähyillä pensaikon suuntaan.
- Mikä siellä on, Pomo? Nico kysyi ja kahlasi ylös vedestä koirien luo.
- Näetkö mitään? Juuso kysyi ja tarrasi Mikin pannasta, ettei se lähtisi villieläinjahtiin.
Sini ja Johannakin olivat saapuneet paikalle ja tarttuivat hekin Jessiä ja Millaa pannoista. Pusikossa ei ensin näkynyt mitään. Oli aivan hiljaista. Sitten kuului hiljaista rapinaa.
- Tuossa! Juuso kiljahti ja osoitti sormellaan.
- Mitä? Missä? Nico katseli ympärilleen hölmistyneenä.
Sitten se oli poissa. Juuso ei tiennyt, mitä oli nähnyt. Se oli ollut vain nopea häivähdys mustaa.
6.
Sini istui Johannan mummolan portailla ja nautiskeli viilenevän illan viimeisistä auringonsäteistä. Vaikka he olivat olleet maalla vasta runsaan vuorokauden, Sini tunsi itsensä siitä huolimatta täysin rentoutuneeksi. Osansa loman alun täydelliseen onnistumiseen olivat varmasti tehneet myös Nico ja Juuso, jotka olivat yllättäen ilmestyneet myös Sinin ja Johannan juhannussuunnitelmiin. Juuson ajatteleminen sai perhoset pyrähtelemään Sinin vatsassa.
Sini ja Johanna olivat sopineet, että Nico ja Juuso tulisivat vielä illalla pelaamaan korttia heidän kanssaan. Kaunista päivää olisi ollut sääli jättää kesken. Pojat olivat kuitenkin todenneet, että heidän olisi varmaankin syytä käydä näyttäytymässä myös Juuson enon mökillä… Ettei tämä luulisi, että pojat olivat muuttaneet mielensä ja karanneet takaisin kaupunkiin.
- Euro ajatuksistasi.
Johanna ilmestyi sisältä ja istahti Sinin viereen.
- Tuumailen tässä vain, miten mukava päivä meillä on ollut, Sini hymyili.
- Sen kyllä huomaa! Kaikki huolen rypyt ovat kaikonneet otsaltasi… lieköhän eräällä tietyllä pojalla jotain tekemistä tuo salaperäisen hymyn kanssa? Johanna vihjaili ja sai Sini jälleen hieman punastumaan.
- Äh, älä viitsi kiusata.
- Noh, älähän nyt, leikillänihän minä vain. Juuso on kyllä mainio tyyppi, jos sinä sitä mietit.
- En minä sitä. On vain niin… jotenkin kummallista tuntea olonsa näin hermostuneeksi jonkun seurassa, Sini pohti ääneen.
- Sitä kutsutaan ihastumiseksi, Johanna sanoi tietäväisenä. – Kyllä sinä siihen totut. Katsos, minä olen ihastunut niin monta kertaa, etten aina sitä edes huomaa, Johanna hekotti.
- Ajattelevatkohan pojat näin? Sini mietti.
- Kyllä varmaan. Minä vain luulen, että niille on vielä vaikeampaa olla hermostuneita ja epävarmoja. Siksi ne yrittävät olla niin reippaita koko ajan. Jotenkin liian reippaita.
- Koirien kanssa on paljon helpompaa, Sini totesi ja katsoi portaiden edessä makoilevia Jessiä ja Millaa.
- Siinä olet kyllä aivan oikeassa!
Hetken päästä aitan takaa kuului tuttu haukahdus, ja pian Pomo ja Miki sekä Nico ja Juuso ilmestyivät näkyviin. Juuso heilautti kättään tervehdykseksi, ja Jessi ja Milla pomppasivat tervehtimään saapuvia. Tytötkin nousivat portailta.
- Iltaa taloon! Nico tervehti ja laski kädessään olleen muovikassin maahan. Pian kaikki neljä koiraa seisoivat kassin ympärillä ja tutkivat kiinnostuneina sen sisältöä.
- Enoni lähetti teidän koirillenne tuliaisia! Juuso selvitti. – Hänen pakastimensa on täynnä hirvenluita, ja syksy ja metsästyskausi lähestyy, joten pakastimeen on tehtävä tilaa.
- No se selittää sen, miksi kaikki turrit pyörivät ympärillänne niin innokkaasti, Johanna naurahti.
- Ajateltiin, että kiinnostaisiko teitä kokeilla teidän koirienne nenätyöskentelyä. Juuso virnisti iloisesti.
- Millähän tavalla? Johanna kiinnostui, sillä Jessille ei ollut löytynyt vielä omaa harrastusta, ja tuo nenätyöskentely saattaisi sopiakin sekarotuiselle, jossa oli metsästyskoiraa.
- Jos kokeillaan tehdä jälki. Vedetään tuollaista hirven luuta narun perässä pitkin metsää ja katsotaan, löytääkö Jessi ja Milla sitä. Voidaan vetää jokaiselle koiralle oma jälki, ja palkaksi ne saavat syödä luut, Nico selitti ja kaivoi muovipussista narua ja pyykkipoikia. Tytöt seurasivat mielenkiinnolla.
- Pyykkipoikia? Mihin niitä tarvitaan? Sini katsoi.
- Pyykkien ripustamiseen, Juuso vastasi ja virnisti.
Sini näytti kieltään Juusolle – No joo, mutta sen lisäksi vai mennäänkö me auttamaan Terttua pyykkien kanssa?
- Näillä merkataan vedetty jälki, jotta me pystyisimme itse seuraamaan koiran työskentelyä, Juuso vastasi ja yritti estää hyppiviä koiria saamasta luita.
- Taitaa olla parempi viedä koirat sisälle valmistelujen ajaksi, Johanna sanoi ja tarttui Jessiä pannasta. Sini ja Johanna veivät kaikki neljä koiraa sisätiloihin siksi aikaa, kun he saisivat jäljen tehtyä.
Sini istui Johannan mummolan portailla ja nautiskeli viilenevän illan viimeisistä auringonsäteistä. Vaikka he olivat olleet maalla vasta runsaan vuorokauden, Sini tunsi itsensä siitä huolimatta täysin rentoutuneeksi. Osansa loman alun täydelliseen onnistumiseen olivat varmasti tehneet myös Nico ja Juuso, jotka olivat yllättäen ilmestyneet myös Sinin ja Johannan juhannussuunnitelmiin. Juuson ajatteleminen sai perhoset pyrähtelemään Sinin vatsassa.
Sini ja Johanna olivat sopineet, että Nico ja Juuso tulisivat vielä illalla pelaamaan korttia heidän kanssaan. Kaunista päivää olisi ollut sääli jättää kesken. Pojat olivat kuitenkin todenneet, että heidän olisi varmaankin syytä käydä näyttäytymässä myös Juuson enon mökillä… Ettei tämä luulisi, että pojat olivat muuttaneet mielensä ja karanneet takaisin kaupunkiin.
- Euro ajatuksistasi.
Johanna ilmestyi sisältä ja istahti Sinin viereen.
- Tuumailen tässä vain, miten mukava päivä meillä on ollut, Sini hymyili.
- Sen kyllä huomaa! Kaikki huolen rypyt ovat kaikonneet otsaltasi… lieköhän eräällä tietyllä pojalla jotain tekemistä tuo salaperäisen hymyn kanssa? Johanna vihjaili ja sai Sini jälleen hieman punastumaan.
- Äh, älä viitsi kiusata.
- Noh, älähän nyt, leikillänihän minä vain. Juuso on kyllä mainio tyyppi, jos sinä sitä mietit.
- En minä sitä. On vain niin… jotenkin kummallista tuntea olonsa näin hermostuneeksi jonkun seurassa, Sini pohti ääneen.
- Sitä kutsutaan ihastumiseksi, Johanna sanoi tietäväisenä. – Kyllä sinä siihen totut. Katsos, minä olen ihastunut niin monta kertaa, etten aina sitä edes huomaa, Johanna hekotti.
- Ajattelevatkohan pojat näin? Sini mietti.
- Kyllä varmaan. Minä vain luulen, että niille on vielä vaikeampaa olla hermostuneita ja epävarmoja. Siksi ne yrittävät olla niin reippaita koko ajan. Jotenkin liian reippaita.
- Koirien kanssa on paljon helpompaa, Sini totesi ja katsoi portaiden edessä makoilevia Jessiä ja Millaa.
- Siinä olet kyllä aivan oikeassa!
Hetken päästä aitan takaa kuului tuttu haukahdus, ja pian Pomo ja Miki sekä Nico ja Juuso ilmestyivät näkyviin. Juuso heilautti kättään tervehdykseksi, ja Jessi ja Milla pomppasivat tervehtimään saapuvia. Tytötkin nousivat portailta.
- Iltaa taloon! Nico tervehti ja laski kädessään olleen muovikassin maahan. Pian kaikki neljä koiraa seisoivat kassin ympärillä ja tutkivat kiinnostuneina sen sisältöä.
- Enoni lähetti teidän koirillenne tuliaisia! Juuso selvitti. – Hänen pakastimensa on täynnä hirvenluita, ja syksy ja metsästyskausi lähestyy, joten pakastimeen on tehtävä tilaa.
- No se selittää sen, miksi kaikki turrit pyörivät ympärillänne niin innokkaasti, Johanna naurahti.
- Ajateltiin, että kiinnostaisiko teitä kokeilla teidän koirienne nenätyöskentelyä. Juuso virnisti iloisesti.
- Millähän tavalla? Johanna kiinnostui, sillä Jessille ei ollut löytynyt vielä omaa harrastusta, ja tuo nenätyöskentely saattaisi sopiakin sekarotuiselle, jossa oli metsästyskoiraa.
- Jos kokeillaan tehdä jälki. Vedetään tuollaista hirven luuta narun perässä pitkin metsää ja katsotaan, löytääkö Jessi ja Milla sitä. Voidaan vetää jokaiselle koiralle oma jälki, ja palkaksi ne saavat syödä luut, Nico selitti ja kaivoi muovipussista narua ja pyykkipoikia. Tytöt seurasivat mielenkiinnolla.
- Pyykkipoikia? Mihin niitä tarvitaan? Sini katsoi.
- Pyykkien ripustamiseen, Juuso vastasi ja virnisti.
Sini näytti kieltään Juusolle – No joo, mutta sen lisäksi vai mennäänkö me auttamaan Terttua pyykkien kanssa?
- Näillä merkataan vedetty jälki, jotta me pystyisimme itse seuraamaan koiran työskentelyä, Juuso vastasi ja yritti estää hyppiviä koiria saamasta luita.
- Taitaa olla parempi viedä koirat sisälle valmistelujen ajaksi, Johanna sanoi ja tarttui Jessiä pannasta. Sini ja Johanna veivät kaikki neljä koiraa sisätiloihin siksi aikaa, kun he saisivat jäljen tehtyä.
- Missähän täällä olisi paras paikka jäljelle? Juuso kysyi ja katseli
ympärilleen. –Jessille ja Millalle ja Pomolle ei hirveän pahaa rytelikköä,
sillä ne ajavat vasta ensimmäistä kertaa jälkeä. Mikille saa maasto olla jo
vähän vaikeampi.
- Tuosta vähän matkaa eteenpäin on helppokulkuista metsää, olen käynyt siellä mummin kanssa sienessä, Johanna vastasi ja lähti ohjaamaan porukkaa.
- Tuosta vähän matkaa eteenpäin on helppokulkuista metsää, olen käynyt siellä mummin kanssa sienessä, Johanna vastasi ja lähti ohjaamaan porukkaa.
Metsän laidassa Juuso pudotti muovikassin maahan ja nosti ensimmäisen
lihaisan luun pussista. Hän potki hieman maata ja nosti luun siihen. – Miksi
sinä potkit tuota maata? Sini seurasi Juuson toimia. – Merkiksi jäljen alusta.
Juuso tarttui naruun joka oli sidottu lihaan ja lähti kulkemaan eteenpäin. –
Älkää vain sotkeko jälkeä. Kulkekaa hieman kauempana luuta ja jälkeä, sillä jos
joku kulkee jäljen yli, niin haju leviää kun se tarttuu kenkiinne. Silloin koira
ei pysty seuraamaan hajua, Juuso opasti ja jatkoi kulkuaan.
Matkalla hän laittoi puiden oksiin pyykkipoikia merkiksi siitä, mistä jälki
meni. Hän pysähtyi ja potki hieman taas maata ja kääntyi 90 astetta oikeaan. –
Miksi taas potkit maata? Johanna kysyi ja seurasi hassun näköistä rituaalia mielenkiinnolla.
- Merkkaan kulman. Jos käyttäisimme verta, tähän laitettaisi hieman enemmän. Se kuvastaisi vahingoittuneen eläimen makuupaikkaa. Verta saa ihan tavan kaupasta pakastealtaasta. Sitä levitetään esimerkiksi pesusienellä.
Juuso jatkoi lihakimpaleen vetämistä vielä joitakin kymmeniä metrejä. Lopulta Juuso pysähtyi ja jätti luun piiloon puun taakse. – Nyt kierretään niin, ettei jälki sotkeudu meidän hajuihimme.
- Merkkaan kulman. Jos käyttäisimme verta, tähän laitettaisi hieman enemmän. Se kuvastaisi vahingoittuneen eläimen makuupaikkaa. Verta saa ihan tavan kaupasta pakastealtaasta. Sitä levitetään esimerkiksi pesusienellä.
Juuso jatkoi lihakimpaleen vetämistä vielä joitakin kymmeniä metrejä. Lopulta Juuso pysähtyi ja jätti luun piiloon puun taakse. – Nyt kierretään niin, ettei jälki sotkeudu meidän hajuihimme.
Yhdessä he vetivät kaikille neljälle koiralle omat jälkensä.
- Kukas otetaan ensiksi? Johannan sormet syyhysivät päästä kokeilemaan, kuinka Jessi toimisi.
- Voidaan ottaa vaikka Jessi. Juuso sanoi, kun he palasivat mummolan pihaan.
Johanna juoksi sisälle hakemaan koiraansa. Tällä välin Juuso otti vielä muovikassistaan pitkän narun. Sini katseli Juuson valmisteluja ihmeissään.
- Minulle ei tullut mieleenkään, että mille tahansa koiralle voi vetää jälkeä. Ja mitäs me tuolla narulla tehdään? Sini hämmästeli.
- Tämä on jälkiliina, ja laitetaan koira tähän kiinni, niin se saa tilaa ja rauhaa työskennellä. Ja tuosta koirien harrastamisesta: kyllähän kaikkia lajeja voi kokeilla kaikille koirille, ei se rotu sulje pois harrastuksia. Toiset koirat tykkäävät ja toiset ei. Voidaan vaikka joskus kokeilla jälkeä Venlan kanssa.
Venla oli Sinin hoitokoira kaupungissa, se oli rodultaan perhoskoira ja sen omisti 66-vuotias rouva aivan Sinin lähellä. – Sen kun näkisi, Sini naurahti.
- Kukas otetaan ensiksi? Johannan sormet syyhysivät päästä kokeilemaan, kuinka Jessi toimisi.
- Voidaan ottaa vaikka Jessi. Juuso sanoi, kun he palasivat mummolan pihaan.
Johanna juoksi sisälle hakemaan koiraansa. Tällä välin Juuso otti vielä muovikassistaan pitkän narun. Sini katseli Juuson valmisteluja ihmeissään.
- Minulle ei tullut mieleenkään, että mille tahansa koiralle voi vetää jälkeä. Ja mitäs me tuolla narulla tehdään? Sini hämmästeli.
- Tämä on jälkiliina, ja laitetaan koira tähän kiinni, niin se saa tilaa ja rauhaa työskennellä. Ja tuosta koirien harrastamisesta: kyllähän kaikkia lajeja voi kokeilla kaikille koirille, ei se rotu sulje pois harrastuksia. Toiset koirat tykkäävät ja toiset ei. Voidaan vaikka joskus kokeilla jälkeä Venlan kanssa.
Venla oli Sinin hoitokoira kaupungissa, se oli rodultaan perhoskoira ja sen omisti 66-vuotias rouva aivan Sinin lähellä. – Sen kun näkisi, Sini naurahti.
Johanna saapui Jessin kanssa ja he palasivat ensimmäisen jäljen alkuun.
- Mitäs nyt? Johanna kysyi, kun ei ollut koskaan ennen moista harrastanut.
- Vaihdetaan Jessille tämä liina. Juuso ojensi pitkän narun Johannalle, joka vaihtoi Jessin talutusremmin liinaan. – Yleensä jäljestettäessä koiralla käytetään valjaita, jolloin sen on mielekkäämpää työskennellä, ja toisaalta koirat oppivat harrastusvälineistä mitä tehdään. Jo valjaat nähdessään koira tietää, että nyt ollaan menossa töihin.
- Tuosta tulikin mieleen, että kun Milla näkee ukin pyssyn, se sekoaa täydellisesti kun tietää pääsevänsä linnustamaan, Johanna tiesi.
- Juuri niin. Nyt näytä Jessille jäljen alku, ja anna koiran hoitaa loput, Juuso opasti Johannaa. Sini ja Nico pysyivät hieman kauempana ja antoivat muille työrauhan.
- Jessi katso tuossa, etsi! Etsi! Johanna osoitti sormellaan potkittua
maata. Jessi ei aluksi meinannut ymmärtää, mitä Johanna siltä toivoi ja
pyöritti vain innoissaan häntäänsä. Lopulta se nuuhkaisi maata ja innostui
nuuhkimaan, kun Johanna sitä kerran kehui. Jessi innostui asiasta ja alkoi
vetää Johannaa hihnassa jäljen suuntaan.
- Hienoa, anna Jessin vain tehdä työtä, Juuso kehui koirakkoa.
Jälkeen tehdyssä kulmassa Jessi pyöri hetken etsien hajua, ja löydettyään sen se suoritti jäljen mallikkaasti. Päätepisteessä se otti luun suuhunsa ja esitteli saalistaan Johannalle häntä viuhtoen ja muristen innoissaan.
- Luonnonlahjakkuus! Juuso kehui ja taputti Jessiä.
- Hienoa, anna Jessin vain tehdä työtä, Juuso kehui koirakkoa.
Jälkeen tehdyssä kulmassa Jessi pyöri hetken etsien hajua, ja löydettyään sen se suoritti jäljen mallikkaasti. Päätepisteessä se otti luun suuhunsa ja esitteli saalistaan Johannalle häntä viuhtoen ja muristen innoissaan.
- Luonnonlahjakkuus! Juuso kehui ja taputti Jessiä.
Johannan posket hehkuivat innosta. – No enpähän olisi Jessistä uskonut!
He kävivät vaihtamassa koirat yksitellen ja ajoivat kaikki jäljet. Millalla meinasi osa jäljestä päätyä teerihaukkuun, kun se haistoi oikeitakin jälkiä, mutta lopulta sekin sai palkkionsa. Viimeiseksi oli jätetty Mikin jälki, joka oli siis vaativin ja seisonut pisimpään. Juuso laittoi koiran varmoin ottein jäljelle ja Miki lähtikin innokkaasti seuraamaan jälkeä. Kulmaan saakka Miki jäljesti innokkaasti ja varmasti, mutta sitten se lähti aivan väärään suuntaan.
- Mikä ihme tuolle koiralle oikein tuli? Takaisin sieltä! Juuso komensi koiraa ja ohjasi sen takaisin jäljelle.
Miki vilkaisi poikaa, mutta joka kerta se lähti väärään suuntaan. Juuso kuljetti koiraa hetken jäljellä eteenpäin ja Miki seurasi jälkeä taas hetken ennen kuin taas poikkesi siltä.
- Outoa, ei Miki yleensä näin paljoa sekoile. Olisikohan jänis tai joku muu luonnoneläin sotkenut jälkeä, Juuso ihmetteli, kun palautti koiran takaisin jäljelle neljättä kertaa. - Taitaa olla sama jättää Mikin kanssa leikki kesken ja hakea loput pyykkipojat pois ja luu piilostaan.
Juuso päätti keskeyttää jäljen, joten he kulkivat lopun jäljen yhdessä poistaessaan merkkejä.
- Mihin kohtaa sinä laitoit sen luun? Nico kysyi ja yritti katseellaan etsiä luuta.
- Tässä se mielestäni oli, onko se poissa? Juusokin tuli etsimään luuta. Miki vinkui hihnassaan ja yritti vetää toiseen suuntaan.
- Se on poissa! Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Miki anna olla jo, älä vedä! Juuso komensi koiraa joka käyttäytyi levottomasti.
Johanna katseli ihmeissään Mikin reaktiota. Johannan valtasi levottomuus. Hän ei ollut nähnyt Mikiä ennen noin vauhkona.
- Mikähän tuolla metsässä on? Mennään pois.
Kaikki kääntyivät hieman jännittyneinä takaisin Johannan mummolaa kohti.
- On tämä outoa, kaikki ruoat katoaa ja koirat villiintyvät, Nico vielä puuskahti.
He kävivät vaihtamassa koirat yksitellen ja ajoivat kaikki jäljet. Millalla meinasi osa jäljestä päätyä teerihaukkuun, kun se haistoi oikeitakin jälkiä, mutta lopulta sekin sai palkkionsa. Viimeiseksi oli jätetty Mikin jälki, joka oli siis vaativin ja seisonut pisimpään. Juuso laittoi koiran varmoin ottein jäljelle ja Miki lähtikin innokkaasti seuraamaan jälkeä. Kulmaan saakka Miki jäljesti innokkaasti ja varmasti, mutta sitten se lähti aivan väärään suuntaan.
- Mikä ihme tuolle koiralle oikein tuli? Takaisin sieltä! Juuso komensi koiraa ja ohjasi sen takaisin jäljelle.
Miki vilkaisi poikaa, mutta joka kerta se lähti väärään suuntaan. Juuso kuljetti koiraa hetken jäljellä eteenpäin ja Miki seurasi jälkeä taas hetken ennen kuin taas poikkesi siltä.
- Outoa, ei Miki yleensä näin paljoa sekoile. Olisikohan jänis tai joku muu luonnoneläin sotkenut jälkeä, Juuso ihmetteli, kun palautti koiran takaisin jäljelle neljättä kertaa. - Taitaa olla sama jättää Mikin kanssa leikki kesken ja hakea loput pyykkipojat pois ja luu piilostaan.
Juuso päätti keskeyttää jäljen, joten he kulkivat lopun jäljen yhdessä poistaessaan merkkejä.
- Mihin kohtaa sinä laitoit sen luun? Nico kysyi ja yritti katseellaan etsiä luuta.
- Tässä se mielestäni oli, onko se poissa? Juusokin tuli etsimään luuta. Miki vinkui hihnassaan ja yritti vetää toiseen suuntaan.
- Se on poissa! Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Miki anna olla jo, älä vedä! Juuso komensi koiraa joka käyttäytyi levottomasti.
Johanna katseli ihmeissään Mikin reaktiota. Johannan valtasi levottomuus. Hän ei ollut nähnyt Mikiä ennen noin vauhkona.
- Mikähän tuolla metsässä on? Mennään pois.
Kaikki kääntyivät hieman jännittyneinä takaisin Johannan mummolaa kohti.
- On tämä outoa, kaikki ruoat katoaa ja koirat villiintyvät, Nico vielä puuskahti.
- Annetaan
Mikillekin luu iltapalaksi, Nico sanoi pihaan saapuessa. - Onneksi niitä oli
muutama ylimääräinen, niin ei jää Mikikään ilman.
- Jos vielä haluatte niin voitaisiin vaikka pelatakin nyt sitä korttia kuten oli puhe? Sini istahti aitan rappusille.
- Hyvä ajatus, Nico kehaisi ja ojensi samalla Mikille lihaisan hirven reisiluun. Muut koirat olivat asettuneet makuulleen jäljen ajettuaan, sillä aivotyöskentely väsytti koiria jopa enemmän kuin pitkä lenkki, ja Mikikin löysi pian paikkansa.
- No niin, arvon neidit, oletteko valmiit menettämään rahanne ja maineenne? Juuso julisti kovaan ääneen. – Saako olla pokeria, seiskaa, paskahousua…?
- Pokeria. Kymmenen sentin panoksella, Sini vastasi varman oloisesti ja pläräsi aitasta hakemaansa korttipakkaa ammattilaisen ottein.
Nico ja Juuso kohottivat kulmiaan ja vilkaisivat toisiaan, kun Sini sekoitti pakan kuin pokerihai konsanaan. Juuso nielaisi.
- Et tainnut ajatella menettää rahojasi… Juuso sopersi.
- Taidatkin olla pokeriammattilainen, Nico kuiskasi hiljaa. – Aiotko putsata taskumme?
- En, siksi minä ehdotinkin pientä panosta. Se tekee pelistä kiinnostavaa, mutta kenellekään ei pitäisi tulla paha mieli, Sini nauroi.
Pojat eivät aivan vielä näyttäneet vakuuttuneilta pelin hauskuudesta, mutta myöntyivät silti mukaan, koska olivat uhonneet niin rehvakkaasti.
- Saas nähdä… Juuso totesi hiljaa ja tuijotti tiukasti Sinin hänelle jakamia kortteja.
Johannaa nauratti.
Muutaman kierroksen jälkeen kävi selväksi, että pojat olivat tehneet viisaasti, kun eivät olleet ehdottaneet tytöille räsypokkaa. Juuso ja Nico saivat todeta, että siinä tapauksessa juuri he olisivat saaneet seistä tyttöjen edessä ilkosillaan. Johanna ei hävinnyt Sinille pokeritaidoissa kuin hitusen ja poikien pelimerkit, kymmensenttiset olivat nopeasti siirtyneet tyttöjen omistukseen.
- Pitäisikö sitten pelata jotain muuta…? Aliasta ehkä? Sini ehdotti viattoman näköisenä.
- No ei! Nico kieltäytyi ehdottomasti. – Siinä vasta tyttöjen peli on! Selitä nyt sana niin, ettet saa käyttää sitä, täysin mahdotonta!
- Entäs mölkky? Sehän voisi olla teidän makuunne, vähän sellaisena fyysisempänä lajina, Johanna lirkutteli leikillään ja räpsytteli silmiään.
- Epäilemättä te voittaisitte meidät siinäkin lajissa… Juuso mutisi.
- No entäs jos ihan vain jutellaan? Sini kysyi ja laski korttipakan kädestään aitan rappusille.
- Kuulostaa sopivalta, Juuso vastasi ja hymyili lopulta hieman. Hän ei ollut kovin tottunut häviäjä.
- Minä ainakin taidan tarvita jotakin juotavaa, Nico sanoi. – Onko sellainen mahdollista? hän kääntyi Johannan puoleen.
- Tottahan toki. Tule, minä näytän, missä jääkaappi on, Johanna johdatti Nicon sisälle päärakennukseen.
Pokeripelin lopputuoksinassa pystyyn pompannut Juuso istui takaisin aitan rappusille Sinin viereen. Sini katseli käsiään. Hän tunsi Juuson käsivarren hipaisevan hänen omaansa. Juuso istui hieman lähempänä kuin ystävillä oli tavallisesti tapana.
- Missä sinä olet tuollaisen kortinkäsittelytaidon oppinut? Juuso kysyi ihmeissään.
- Eräältä serkultani. Asuimme lapsina melko lähekkäin, ja hän oli kärsivällinen leikkimään kanssani vaikka onkin viisi vuotta minua vanhempi. Hän opetti minulle kaikenlaisia tarpeellisia juttuja: soittamaan muutaman soinnun kitaraa, pelaamaan jääkiekkoa ja niin, pokeria, Sini kertoi ja vilkaisi Juusoa ujosti.
Poika katsoi häntä ihmeissään mutta hymyili sitten.
- Sinähän taidatkin olla varsinainen rautarouva! Tai siis ei rouva vaan neiti… äh, kyllähän sinä tiedät… Juuso sotkeutui sanoihinsa.
Juuson takeltelu helpotti Sini oloa hieman. Poikakaan ei ollut täysin oma varma itsensä. Ehkä Johanna oli oikeassa. Pojista tuntui yhtä hämmentävältä, he eivät vain aina osanneet oikein näyttää sitä.
Sini säpsähti, kun tunsi Juuson käden omassaan. Tytön ensimmäinen ajatus oli tempaista käsi äkkiä pois. Niin hän ei paljastaisi Juusolle omia heikkouksiaan. Sitä, että poika oli pääsemässä hänen kuorensa alle. Sini sai kuitenkin pidettyä kätensä pojan kädessä. Ehkä nyt olisi aika laskea suojausta hieman. Juuso oli kuitenkin se, joka oli tehnyt aloitteen.
Sini vilkaisi Juusoa ja huomasi pojan tuijottavan häntä kiinteästi. Pojan tummat silmät olivat huikaisevat. Läheltä katsottuna niissä näytti olevan kaikkia ruskean sävyjä aina kullankeltaisesta suklaanruskeaan.
- Sini… Juuson ääni kuulosti vähän käheältä.
- Mmmm? Tyttö sai vaivoin vastatuksi.
- Katso tuonne, Juuso käski. Sitten Sini näki pojan osoittavan navetan eteen.
Hetken aikaa Sini ei erottanut illan hämärässä mitään. Sitten hän näki, kuinka navetan oven ali ryömi musta koira. Se oli melko pieni ja karvainen ja sillä oli iso leipä suussaan.
- Varas! Johannan kiljahdus halkoi tyyntä iltaa. Ääni sai vieraan koiran pinkaisemaan juoksuun ja kurvaaman aitan taakse.
- Typerys, Sini sätti ystäväänsä. – Pitikö se säikyttää?
- Anteeksi. Innostuin vain niin, kun vihdoin saimme näköhavainnon, Johanna harmitteli katuvaisena.
- Äkkiä perään! Nico usutti ja lähti pinkomaan edellä juoksevan mustan koiran perään minkä kintuistaan pääsi. Juuso ja tytöt seurasivat muutaman metrin päässä.
Nico kasvatti nopeasti etumatkaansa muihin. Hän ei silti pärjännyt lähimainkaan edellä juoksevalle koiralle. Sinnikkäästi poika kuitenkin juoksi varkaan perässä. Hän oli päättänyt nähdä, minne koira oikein oli menossa.
Muut olivat jo luovuttaneet. Juuso hölkkäsi parikymmentä metriä tyttöjä edellä, mutta tytöt kävelivät jo. Jos joku niin Nico saisi selville, minne koiralla oli kiire. Jessi, Milla, Pomo ja Miki pyörivät tyttöjen jaloissa. Ne olivat olleet niin hirvenluiden lumoissa, etteivät olleet nähneet varasta lainkaan. Niinpä ne eivät nyt myöskään tienneet, mitä oikein oli tekeillä. Ne arvasivat omistajiensa käytöksestä, että se oli mahdollisesti jotakin jännää, mutta ne eivät silti vielä olleet aivan varmoja, oliko luiden hylkääminen sen arvoista.
Nico huohotti jalkoihinsa nojaten tien vieressä olevan ladon luona ja yritti muodostaa sanoja.
- Rauhallisesti vain, Juuso kehotti ja käveli rauhallisesti hänen luokseen. – Vähemmälläkin kiireellä pääsee perille.
- Koira….huh…lato…. huh… leipä…lääh, Nico soperteli.
- Huhleipää? Juuso hekotteli ystävänsä sanavalmiudelle.
- Se koira…meni leivän kanssa latoon, Nico sai viimein puserrettua. – Minä näin. Enkä olisi nähnyt, jos en olisi juossut.
- No sitten! Hyvä poika, Juuso taputti Nicoa olalle. – Tytöt hei, kohde on selvillä! Varas on ladossa. Mennäänkö katsomaan? Juuso huikkasi sitten hieman taaempana tuleville Sinille ja Johannalle.
Nelikko käski neljää koiraa odottamaan ulkona, kun Juuso raotti narisevaa ja saranoillaan heiluvaa ladonovea. Tytöt hiipivät hiljaa Juuson perässä, ja Nico piti joukon perää. Hän huohotti edelleen raskaan juoksu-urakan vuoksi.
- Hyvähän sitä on nyt joukkoa johtaa, kun raskas työ on valmiiksi tehty, Nico mutisi.
- Shhh. Älä säikytä varasta, Johanna komensi.
Sinin silmät tottuivat hiljalleen ladon hämärään. He kaikki seisoivat ääneti paikoillaan ja yrittivät kuunnella, kahisiko heinäkasa jossain päin latoa. Sitten Sinin silmät alkoivat havaita hahmoja. Ladon kaukaisimmassa nurkassa näkyi musta hahmo. Sitten kuului kahinaa. Joku vikisi hiljaa.
- Onkohan se vihainen? Sini kuiskasi.
- Katsotaan, Juuso vastasi hiipi hiljaa lähemmäs hahmoa.
Hahmo ei päästänyt ääntäkään. Ei varoitusmurinaa, ei haukkua ei mitään. Hahmo odotti vain tyynesti, että poika pääsisi lähemmäs.
- Se on suomenlapinkoira! Juuso uskalsi puhua jo hieman lujempaa. – Tule, tule, tule, poika maanitteli koiraa.
Koira ei liikahtanut, istui vain ja odotti. Juuso ojensi hitaasti kätensä kohti koiraa ja tarjosi sitä haisteltavaksi.
- Taidatkin olla aivan kesy, Juuso sopotti koiralle. – Hieno koira.
Sitten koira avasi suunsa ja pyöräytti kielensä toisesta suupielestä läähätykseen. Juuso uskalsi jo koskea mustaa turkkia. Muutkin astuivat hieman lähemmäs.
- Hei… sinähän oletkin tyttö. Hei vain, Juuso tervehti ja Sini ja muutkin kerääntyivät varovasti koiran ympärille.
- Ei mitään hätää, Sini vakuutti ja rapsutti koiran valtavaa kaulusta.
Sitten koiran vasemmalta puolelta kuului jälleen pientä vikinää. Heinät liikahtelivat ja koirakin vilkaisi vikinän suuntaan.
- Täällähän on pentuja! Johanna huudahti.
8.
- Jos vielä haluatte niin voitaisiin vaikka pelatakin nyt sitä korttia kuten oli puhe? Sini istahti aitan rappusille.
- Hyvä ajatus, Nico kehaisi ja ojensi samalla Mikille lihaisan hirven reisiluun. Muut koirat olivat asettuneet makuulleen jäljen ajettuaan, sillä aivotyöskentely väsytti koiria jopa enemmän kuin pitkä lenkki, ja Mikikin löysi pian paikkansa.
- No niin, arvon neidit, oletteko valmiit menettämään rahanne ja maineenne? Juuso julisti kovaan ääneen. – Saako olla pokeria, seiskaa, paskahousua…?
- Pokeria. Kymmenen sentin panoksella, Sini vastasi varman oloisesti ja pläräsi aitasta hakemaansa korttipakkaa ammattilaisen ottein.
Nico ja Juuso kohottivat kulmiaan ja vilkaisivat toisiaan, kun Sini sekoitti pakan kuin pokerihai konsanaan. Juuso nielaisi.
- Et tainnut ajatella menettää rahojasi… Juuso sopersi.
- Taidatkin olla pokeriammattilainen, Nico kuiskasi hiljaa. – Aiotko putsata taskumme?
- En, siksi minä ehdotinkin pientä panosta. Se tekee pelistä kiinnostavaa, mutta kenellekään ei pitäisi tulla paha mieli, Sini nauroi.
Pojat eivät aivan vielä näyttäneet vakuuttuneilta pelin hauskuudesta, mutta myöntyivät silti mukaan, koska olivat uhonneet niin rehvakkaasti.
- Saas nähdä… Juuso totesi hiljaa ja tuijotti tiukasti Sinin hänelle jakamia kortteja.
Johannaa nauratti.
Muutaman kierroksen jälkeen kävi selväksi, että pojat olivat tehneet viisaasti, kun eivät olleet ehdottaneet tytöille räsypokkaa. Juuso ja Nico saivat todeta, että siinä tapauksessa juuri he olisivat saaneet seistä tyttöjen edessä ilkosillaan. Johanna ei hävinnyt Sinille pokeritaidoissa kuin hitusen ja poikien pelimerkit, kymmensenttiset olivat nopeasti siirtyneet tyttöjen omistukseen.
- Pitäisikö sitten pelata jotain muuta…? Aliasta ehkä? Sini ehdotti viattoman näköisenä.
- No ei! Nico kieltäytyi ehdottomasti. – Siinä vasta tyttöjen peli on! Selitä nyt sana niin, ettet saa käyttää sitä, täysin mahdotonta!
- Entäs mölkky? Sehän voisi olla teidän makuunne, vähän sellaisena fyysisempänä lajina, Johanna lirkutteli leikillään ja räpsytteli silmiään.
- Epäilemättä te voittaisitte meidät siinäkin lajissa… Juuso mutisi.
- No entäs jos ihan vain jutellaan? Sini kysyi ja laski korttipakan kädestään aitan rappusille.
- Kuulostaa sopivalta, Juuso vastasi ja hymyili lopulta hieman. Hän ei ollut kovin tottunut häviäjä.
- Minä ainakin taidan tarvita jotakin juotavaa, Nico sanoi. – Onko sellainen mahdollista? hän kääntyi Johannan puoleen.
- Tottahan toki. Tule, minä näytän, missä jääkaappi on, Johanna johdatti Nicon sisälle päärakennukseen.
Pokeripelin lopputuoksinassa pystyyn pompannut Juuso istui takaisin aitan rappusille Sinin viereen. Sini katseli käsiään. Hän tunsi Juuson käsivarren hipaisevan hänen omaansa. Juuso istui hieman lähempänä kuin ystävillä oli tavallisesti tapana.
- Missä sinä olet tuollaisen kortinkäsittelytaidon oppinut? Juuso kysyi ihmeissään.
- Eräältä serkultani. Asuimme lapsina melko lähekkäin, ja hän oli kärsivällinen leikkimään kanssani vaikka onkin viisi vuotta minua vanhempi. Hän opetti minulle kaikenlaisia tarpeellisia juttuja: soittamaan muutaman soinnun kitaraa, pelaamaan jääkiekkoa ja niin, pokeria, Sini kertoi ja vilkaisi Juusoa ujosti.
Poika katsoi häntä ihmeissään mutta hymyili sitten.
- Sinähän taidatkin olla varsinainen rautarouva! Tai siis ei rouva vaan neiti… äh, kyllähän sinä tiedät… Juuso sotkeutui sanoihinsa.
Juuson takeltelu helpotti Sini oloa hieman. Poikakaan ei ollut täysin oma varma itsensä. Ehkä Johanna oli oikeassa. Pojista tuntui yhtä hämmentävältä, he eivät vain aina osanneet oikein näyttää sitä.
Sini säpsähti, kun tunsi Juuson käden omassaan. Tytön ensimmäinen ajatus oli tempaista käsi äkkiä pois. Niin hän ei paljastaisi Juusolle omia heikkouksiaan. Sitä, että poika oli pääsemässä hänen kuorensa alle. Sini sai kuitenkin pidettyä kätensä pojan kädessä. Ehkä nyt olisi aika laskea suojausta hieman. Juuso oli kuitenkin se, joka oli tehnyt aloitteen.
Sini vilkaisi Juusoa ja huomasi pojan tuijottavan häntä kiinteästi. Pojan tummat silmät olivat huikaisevat. Läheltä katsottuna niissä näytti olevan kaikkia ruskean sävyjä aina kullankeltaisesta suklaanruskeaan.
- Sini… Juuson ääni kuulosti vähän käheältä.
- Mmmm? Tyttö sai vaivoin vastatuksi.
- Katso tuonne, Juuso käski. Sitten Sini näki pojan osoittavan navetan eteen.
Hetken aikaa Sini ei erottanut illan hämärässä mitään. Sitten hän näki, kuinka navetan oven ali ryömi musta koira. Se oli melko pieni ja karvainen ja sillä oli iso leipä suussaan.
- Varas! Johannan kiljahdus halkoi tyyntä iltaa. Ääni sai vieraan koiran pinkaisemaan juoksuun ja kurvaaman aitan taakse.
- Typerys, Sini sätti ystäväänsä. – Pitikö se säikyttää?
- Anteeksi. Innostuin vain niin, kun vihdoin saimme näköhavainnon, Johanna harmitteli katuvaisena.
- Äkkiä perään! Nico usutti ja lähti pinkomaan edellä juoksevan mustan koiran perään minkä kintuistaan pääsi. Juuso ja tytöt seurasivat muutaman metrin päässä.
Nico kasvatti nopeasti etumatkaansa muihin. Hän ei silti pärjännyt lähimainkaan edellä juoksevalle koiralle. Sinnikkäästi poika kuitenkin juoksi varkaan perässä. Hän oli päättänyt nähdä, minne koira oikein oli menossa.
Muut olivat jo luovuttaneet. Juuso hölkkäsi parikymmentä metriä tyttöjä edellä, mutta tytöt kävelivät jo. Jos joku niin Nico saisi selville, minne koiralla oli kiire. Jessi, Milla, Pomo ja Miki pyörivät tyttöjen jaloissa. Ne olivat olleet niin hirvenluiden lumoissa, etteivät olleet nähneet varasta lainkaan. Niinpä ne eivät nyt myöskään tienneet, mitä oikein oli tekeillä. Ne arvasivat omistajiensa käytöksestä, että se oli mahdollisesti jotakin jännää, mutta ne eivät silti vielä olleet aivan varmoja, oliko luiden hylkääminen sen arvoista.
Nico huohotti jalkoihinsa nojaten tien vieressä olevan ladon luona ja yritti muodostaa sanoja.
- Rauhallisesti vain, Juuso kehotti ja käveli rauhallisesti hänen luokseen. – Vähemmälläkin kiireellä pääsee perille.
- Koira….huh…lato…. huh… leipä…lääh, Nico soperteli.
- Huhleipää? Juuso hekotteli ystävänsä sanavalmiudelle.
- Se koira…meni leivän kanssa latoon, Nico sai viimein puserrettua. – Minä näin. Enkä olisi nähnyt, jos en olisi juossut.
- No sitten! Hyvä poika, Juuso taputti Nicoa olalle. – Tytöt hei, kohde on selvillä! Varas on ladossa. Mennäänkö katsomaan? Juuso huikkasi sitten hieman taaempana tuleville Sinille ja Johannalle.
Nelikko käski neljää koiraa odottamaan ulkona, kun Juuso raotti narisevaa ja saranoillaan heiluvaa ladonovea. Tytöt hiipivät hiljaa Juuson perässä, ja Nico piti joukon perää. Hän huohotti edelleen raskaan juoksu-urakan vuoksi.
- Hyvähän sitä on nyt joukkoa johtaa, kun raskas työ on valmiiksi tehty, Nico mutisi.
- Shhh. Älä säikytä varasta, Johanna komensi.
Sinin silmät tottuivat hiljalleen ladon hämärään. He kaikki seisoivat ääneti paikoillaan ja yrittivät kuunnella, kahisiko heinäkasa jossain päin latoa. Sitten Sinin silmät alkoivat havaita hahmoja. Ladon kaukaisimmassa nurkassa näkyi musta hahmo. Sitten kuului kahinaa. Joku vikisi hiljaa.
- Onkohan se vihainen? Sini kuiskasi.
- Katsotaan, Juuso vastasi hiipi hiljaa lähemmäs hahmoa.
Hahmo ei päästänyt ääntäkään. Ei varoitusmurinaa, ei haukkua ei mitään. Hahmo odotti vain tyynesti, että poika pääsisi lähemmäs.
- Se on suomenlapinkoira! Juuso uskalsi puhua jo hieman lujempaa. – Tule, tule, tule, poika maanitteli koiraa.
Koira ei liikahtanut, istui vain ja odotti. Juuso ojensi hitaasti kätensä kohti koiraa ja tarjosi sitä haisteltavaksi.
- Taidatkin olla aivan kesy, Juuso sopotti koiralle. – Hieno koira.
Sitten koira avasi suunsa ja pyöräytti kielensä toisesta suupielestä läähätykseen. Juuso uskalsi jo koskea mustaa turkkia. Muutkin astuivat hieman lähemmäs.
- Hei… sinähän oletkin tyttö. Hei vain, Juuso tervehti ja Sini ja muutkin kerääntyivät varovasti koiran ympärille.
- Ei mitään hätää, Sini vakuutti ja rapsutti koiran valtavaa kaulusta.
Sitten koiran vasemmalta puolelta kuului jälleen pientä vikinää. Heinät liikahtelivat ja koirakin vilkaisi vikinän suuntaan.
- Täällähän on pentuja! Johanna huudahti.
8.
Johanna ja Nico kävelivät reipasta tahtia takaisin Johannan mummolaa kohti. Pennut oli saatava turvaan ja lämpimään, ja emolle oli saatava syötävää. Lapinkoiranarttu oli ollut melkoisen neuvokas hankkiessaan itselleen syötävää, mutta rosvoretket verottivat sen voimia ja kykyä huolehtia pennuista. Juoksenteleminen ympäri maaseutua uhkasi myös sen maidontuotantoa. Pennut olivat vielä kohtalaisen jäntevän näköisiä. Mitään tarkempaa niistä oli kuitenkaan vaikea sanoa. Ne olivat vasta parin päivän ikäisiä ja tarvitsivat ennen kaikkea emoaan.
- Mistähän kaukaa tuo tyttö on karannut? Johanna pohti ääneen kaksikon marssiessa iltahämärässä kohti mummolaa.
- Niin, karannut se selvästi on. Sen turkki on niin hyvässä kunnossa, ettei se selvästikään ole mikään kulkukoira, Nico myönsi.
- Ukki saattaa tietää, kenen koira on kyseessä. Autolla saamme koko joukon sisälle ja syömään! Johanna kiristi tahtiaan. Hengenhätä ei olut kyseessä, mutta hän oli silti malttamaton auttamaan emoa ja sen pieniä pentuja.
Sini silitteli lapinkoiranarttua ja katseli sen jälkikasvua. Pentuja oli viisi. Kolmen pennun hallitseva väri oli musta, kahden ruskea. Sini ei uskaltanut ottaa pentuja vielä syliin, sillä hän ei halunnut pelästyttää jo muutenkin kovia kokenutta emoa.
- Ne ovat todella suloisia, eivätkö olekin? Sini kuiskasi hiljaa Juusolle. Pentujen emo oli käpertynyt pentujen viereen, ja välillä sen silmät lupsahtelivat kiinni. Selvästi se luotti ihmisiin.
- Ovat kyllä, Juuso myönsi ja hymyili vähän. – Vaikka tässä vaiheessa kaikkien rotujen pennut ovat kovin samannäköisiä… Ovatkohan pennut puhdasrotuisia?
- Toivottavasti niiden omistaja löytyy pian! Luulisi, että näin pienellä kylällä koiran katoaminen, varsinkin tiineen sellaisen, kulkisi suusta suuhun nopeasti, Sini pohti. – Paitsi, jos kukaan ei välitä siitä, hän jatkoi. Sini muisti muutaman viikon takaisen pentutehtailijan, ja kylmät väreet kulkivat hänen selkäänsä pitkin. Ihmiset olivat joskus kamalia.
- Lähdetään nyt kuitenkin siitä, että emo on vain karannut ja omistaja huolesta sairaana. Eivät kaikki koirien omistajat ole hirviöitä. Ehkä olet tavannutkin muutaman mukavan koiranomistajan…? Juuso kysyi vihjaillen.
- No joo. Olen kyllä, Sini vilkaisi Juusoa ja hymyili sitten. – On silti kummallista, ettei kukaan ole kaivannut niitä. Kuinkahan kaukaa sen on pitänyt tulla, ettei omistaja tajua etsiä sitä täältäpäin?
- En tiedä. Varmaan aika kaukaa. Jos se olisi naapurin koira, täällä varmasti tiedettäisiin, että joku on kateissa. Meidän täytyy yrittää löytää sen omistaja, Juuso sanoi napakasti.
Pihalta alkoi kuulua auton ääni. Sitten auton ovet kävivät ja Johanna ja Nico johdattivat Johannes-ukin ladon pimeään. Nyt ladon tutkiminen oli hieman helpompaa, sillä pelastuspartio oli ottanut mukaansa suuren taskulampun. Sen kiila haravoi hetken heinäsuopaa kunnes pysähtyi lopulta Siniin ja Juusoon.
- Katsopas vain, narttu taitaa olla todella kesy, kun se on laskenut teidät noin lähelle, Johannes Puhakka totesi ja käveli lähemmäs.
Valossa he saattoivat tarkastella pentuja tarkemmin. Johannes nosti niistä yhden syliinsä.
- Heipähei, pikkuinen. Sinäpä taidatkin olla ponteva poika, Johannes höpötti pennulle ja nosti sen sitten vilteillä vuorattuun pahvilaatikkoon. – Älä huoli, tyttö, sinä lähdet mukaan, hän sanoi sitten tapahtumia seuranneelle emokoiralle.
Yksitellen Johannes nosti pennut laatikkoon ja tarkasti samalla niiden sukupuolen. Kaksi pennuista oli uroksia ja kolme narttuja. Pennut näyttivät tilanteeseen nähden voivan hyvin.
- Tarkistakaa heinien alta, ettei sinne ole jäänyt mitään, Johannes käski.
Sini ja Juuso penkoivat taskulampun valossa heiniä, mutta löysivät vain muutamia verijälkiä. Ilmeisesti emo oli tosiaan synnyttänyt pennut täällä. Jälkeisiä ei näkynyt, mutta emo oli todennäköisesti syönyt ne saadakseen voimia hoitaa pentujaan.
- Ei täällä näy mitään, Juuso nousi seisomaan.
- Selvä. Mennäänpä sitten. Tulkaahan, Johannes sanoi puolittain koirille, puolittain nuorille.
Lapinkoiranarttu seurasi Johannes-ukin sylissä olevaa pahvilaatikkoa ja pentujaan. Isoisä
lastasi pennut ja emon farmariauton takakonttiin, jossa Millaakin tavallisesti kuljetettiin. Johanna istahti huokaisten apukuljettajan paikalle, muut survoutuivat takapenkille. Runsaan kilometrin matka mummolaan taittui hiljaisuuden vallitessa. Ruokavarkaan mysteeri oli tavallaan selvinnyt, mutta heitä kaikkia mietitytti sama asia. Kuka omisti koirat, ja kuinka he löytäisivät hänet?
9.
Pelastusretken aikana Johannan Terttu-mummo oli valmistanut tulokkaille rauhallisen paikan sekä emolle syötävää. Kupissa odotti jauhelihasta ja kermaviilistä valmistettu mössö, joka näytti maistuvan emolle. Narttu näytti hyväksyvän vierashuoneeseen tehdyn aitauksen hyvin lepopaikakseen, ja se nosteli yksitellen pennut pahvilaatikosta niitä odottavaan koiranpetiin. Sitten se asettui niiden viereen ja antoi pentujen ryömiä nisilleen imemään.
- Ihan kuin se olisi tehnyt tätä ennenkin! Johanna ihmetteli emon tyyneyttä ja varmuutta.
- Ehkä se onkin. Pennut näyttävät puhdasrotuisilta, joten emokin saattaa olla karannut jostakin kennelistä, Johannes-ukki totesi.
- Miten me löydämme sen omistajan? Sini mietti ääneen.
- Ehkä me voisimme soittaa paikallisradioon, siellä aina joskus kuulutetaan kadonneita ja löytyneitä koiria ja kissoja, Terttu-mummo tiesi.
- Hyvä ajatus! Lisäksi me voisimme mennä huomenna kirjastoon ja tutkia siellä, onko kukaan kaivannut suomenlapinkoiraa internetin karkulaispalstoilla, Nico sanoi ja haukotteli makeasti.
- Harmi, ettei täällä ole internetyhteyttä, Johanna mutisi. – Olisi ollut mukavaa päästä heti salapoliisin töihin.
- Ei näin vanhat ihmiset tee internetillä mitään, Johannes huokaisi ja haukotteli hänkin. Kello oli jo paljon. – Veisinkö minä teidät, Juuso ja Nico, sinne mökillenne? isoisä tarjoutui.
- Kiitos, kyyti kelpaisi kyllä. Tänään on tullut juostua jo aivan riittämiin, Nico naurahti ja Juuso nyökytteli taaempana.
Pojat pakkasivat Mikin ja Pomon Johannes-ukin auton konttiin ja istahtivat sitten väsyneinä auton takapenkille. Juuri nyt he eivät voisi tehdä enempää emon ja pentujen hyväksi. Ne olisivat turvassa ja lämpimässä lepäämässä kylläisinä. Aamulla he voisivat miettiä uutta eteen noussutta mysteeriä tarkemmin.
Väsymyksestään huolimatta Siniä ei nukuttanut. Hän olisi halunnut mennä katsomaan pentuja muttei raaskinut häiritä uupunutta emoa. Pennut tuntuivat vain niin pieniltä ja haurailta. Sini ei voinut olla ajattelematta kakkia niitä vaaroja, jotka niitä odottivat: taudit, loukkaantumiset, onnettomuudet. Miten ihmeessä kukaan pennunomistaja sai koskaan nukutuksi, oli niin paljon riskejä!
Sini piehtaroi sängyllään ja vilkaisi yöpöydällä tikittävää vanhanaikaista herätyskelloa. Vasta kymmentä vaille kaksi. Aamuun olisi vielä pitkä aika. Hänen olisi saatava unta. Sini sulki silmänsä ja yritti rentouttaa itsensä hengittämällä syvään. Johannan sängystä kuului hiljaista tuhinaa. Toisten unenlahjoja jännitys ei tuntunut haittaavaan.
Äkkiä Sini säpsähti hereille. Yllätyksekseen hän huomasi, että herätyskellon viisarit osoittivat jo puolta seitsemää. Hän oli kuin olikin nukahtanut. Enää sängyssä pyörimiseen ei kuitenkaan ollut syytä. Johannan isovanhemmat olisivat jo varmasti hereillä. Hiljaa Sini veti farkut jalkaansa. Sitten hän nappasi sängyn vieressä odottavat tennarit käteensä ja avasi varovasti aitan oven. Se päästi hiljaisen narahduksen, mutta Johanna ei liikahtanutkaan. Kumma unikeko, Sini ajatteli ja kiskoi tennaritkin jalkoihinsa.
- Huomenta! Johannan Terttu-mummo huudahti yllättyneenä nähdessään Sinin jalkeilla niin aikaisin.
- Huomenta. En oikein saanut nukutuksi, Sini totesi arvaten isoäidin ajatukset. – Miten emo ja pennut voivat?
- Virkeästi, Terttu Puhakka hymyili. – Kävin juuri ruokkimassa emon, ja hyvin näytti maistuvan. Pennut pitivät sen aikaa kovaa ääntä vaatien omaa aamiaistaan!
- Hieno juttu, Sini huoahti helpotuksesta. Hänen yöllinen huolensa oli ainakin toistaiseksi ollut aiheeton. – Minä vähän murehdin, että jos ne saavat jonkin taudin… en tietenkään tarkoita, että Jessi tai Milla olisi sairas, mutta jos ne ovat silti jonkin taudin kantajia… rokotuksista huolimatta, Sini jatkoi muistellen biologian opettajansa oppeja rokotuksista.
- Älä huoli, Sini, Johannes-ukki sanoi saapuessaan tupaan. Hän oli selvästikin kuullut Sinin sanat. – Emon maidossa olevat vasta-aineet suojelevat pentuja melko kauan, noin kolmikuisiksi saakka. Jos emo on rokotettu oikein, pennutkin ovat turvassa.
- No sitten meillä on vain yksi huoli: kuka on omistaja, ja missä hän on? Sini huokaisi ja istahti pirtinpöydän ääreen. – Tiedättekö, mihin aikaan kirjasto aukeaa?
- Näin kesäaikaan sielläkin taitaa olla vähän poikkeavat aukioloajat. Luulisin, että jos menette sinne kahden maissa, on suurin todennäköisyys päästä sisälle asti, Terttu-mummo neuvoi.
- Eikö ole mitään, mitä voisimme tehdä ennen sitä? Sini harmitteli.
- Tietenkin me soitamme sinne paikallisradioon heti, kun sen toimituksessa on joku vastaamassa puhelimeen, Johannes Puhakka rauhoitteli malttamatonta tyttöä. – Mutta älä sure, emo ja pennut ovat nyt turvassa, joten meillä ei ole mikään minuuttiaikataulu.
- Eipä kai. Mutta on tämä odottelu silti jotenkin inhottavaa.
Johanna kampesi itsensä tupaan noin tunti Sinin jälkeen. Sini oli jo syönyt aamupalansa ja joi nyt kolmatta kahvikupillistaan.
- No niin, malttaahan se unikekokin nousta! Sini piikitteli leikillään parasta ystäväänsä.
- Älähän nyt, saan levätessä parhaat ideani. Tuli muun muassa mieleeni, että onhan tälläkin kylällä oltava koiratarha, jonne karanneet turrit toimitetaan, Johanna kertasi yöllisiä mietteitään venytellen samalla pitkään ja hartaasti.
Sinin silmät levisivät kauhusta.
- Et voi olla tosissasi. Että veisimme emon ja noin pienet pennut koiratarhaan! Sini huudahti. – Ei ikinä!
- No ei tietenkään, hölmö, Johanna vastasi. – Mutta voisimme kysyä sieltäkin, onko kukaan kaivanut tiineenä olevaa suomenlapinkoiraa.
- Harmillista kyllä, siitä ei välttämättä ole apua, Johannes-ukki puuttui keskusteluun. – Tämä kunta on todella laaja, ja koiratarhamme sijaitsee melko kaukana… voi olla, ettei näiden koirien omistajalle ole tullut mieleen kysyä apua koiratarhalta. Olisi todella epätodennäköistä, että tiine koira kulkisi niin kauas. Mutta eihän koiratarhalta kysymisestä haittakaan ole!
Johannes Puhakka marssi heti puhelinpöydän luo ja kaivoi sieltä esiin puhelinluettelon. Johannes ja Terttu Puhakan koti oli nykyajan näkökulmasta katsottuna kummajainen myös siinä, että heillä vielä oli sellaiset harvinaisuudet kuin puhelinpöytä, sen päällä lankapuhelin ja pöydän laatikossa puhelinluettelo. Toki heillä oli kännykätkin, mutta maalla niiden toimivuudessa oli aika ajoin ongelmia, ja lankapuhelin oli jossain määrin välttämätön.
- Tässä, Taijan lemmikkisuoja, koirahotelli ja koiratarha, Johannes löysi etsimänsä nopeasti. – Laitan numeron tähän samalle lapulle paikallisradion numeron kanssa. Koiratarha näyttää olevan auki kymmenestä kuuteen.
- Ehtisimme siis hakea Nicon ja Juuson tänne ennen kuin meidän kannattaa alkaa soitella mihinkään? Johanna tiedusteli isoisältään ja hörppäsi äänekkäästi kahvikupistaan.
- Pojat on heti aamusta mielessä, Terttu-mummo kiusoitteli pojantytärtään.
- Lähinnä ajattelin, että voisivat hoitaa puhelut, kun ovat kerran niin suulaita suustaan, Johanna mutisi.
Vain Sini huomasi, että hänen ystävänsä punastui hieman. Hän ei tainnutkaan olla ainoa ihastunut…
Johannan kahvikupillinen oli yhä kesken, kun puhelinpöydällä oleva vanha lankapuhelin ratkesi soimaan äänekkäästi piristen. Johanna katseli ympärilleen suu täynnä korvapuustia, mutta muut olivat juuri menneet katsomaan taas pentuja ja niiden emää.
- Tyypillistä, Johanna mumisi ja yritti nieleskellä pullan mahdollisimman nopeasti. Lopulta hän sai suunsa sen verran tyhjäksi, että pystyi vastaamaan. – Haloo, Puhakalla.
- Juuso täällä, terve! Olettekin jo hereillä, tuttu ääni kuului hieman rahisevan linjan toisesta päästä.
- Juu, ei tässä passaa uneksia, kun on noin monta suuta ruokittavana ja mysteeri ratkaistavana, Johanna vitsaili. – Mitäs oli mielesi päällä?
- Ajattelimme lähteä kävelemään sinne päin, jos teille vain sopii. Tulisitteko Sinin kanssa vastaan? Saisivat Jessi ja Millakin samalla lenkin. Voisimme myös tehdä toimintasuunnitelmaa jo siinä matkalla, Juuso ehdotti.
- Eiköhän se vain onnistu. Lähdemme matkaan kun vain saan aamiaiseni syödyksi, Johanna lupasi.
- No, nähdään siis kohta, Juuso sanoi ja sulki puhelimen.
Johanna ei vaivautunut vastaamaan vaan tunki pullan loppua suuhunsa ryystäen jo viilennyttä kahvia palan painikkeeksi.
- Sini! Nyt liikkuu! Juuso ja Nico ovat matkalla tänne ja lupasin, että menemme vastaan! Johanna kailotti. – Nappaa Millan hihna matkaasi niin aletaan painua!
Vain muutamassa hetkessä Johanna oli syönyt aamupalansa ja vaihtanut vaatteensa. Tytöt kävelivät melko rauhallista tahtia jo tutuksi tullutta tietä pellon viertä kohti Juuson enon mökkiä. Heillä ei ollut nyt kiire, pojat tulisivat kyllä vastaan ennemmin tai myöhemmin.
- Sinä toimit melko rivakasti, kun on tarvis, Sini naureskeli ystävälleen, joka tavallisesti oli aina myöhässä ja nautti myöhään nukkumisesta ja rauhallisista aamuista.
- Poikkeus vahvistaa säännön, Johanna hymähti.
Aurinko häikäisi hieman Sini silmiä, mutta pian hän oli näkevinään pellon laitaa kiemurtelevalla tiellä liikettä edessäpäin. Hahmot varmistuivatkin heti Nicoksi ja Juusoksi. Pojillakaan ei näyttänyt olevan kova kiire, sillä hekin lampsivat hitaasti ja juttelivat naureskellen keskenään.
- Huomenta, Nico huikkasi, kun he olivat kuulomatkan päässä toisistaan.
- Saitteko ollenkaan nukutuksi? Juuso kysäisi ja silmäili tyttöjä nähdäkseen, näkyikö tytöissä valvomisen merkkejä. Sini näytti hieman kalpealta.
- Minä en oikein, Josu kyllä kuorsasi railakkaasti koko yön, Sini tönäisi Johannaa kylkeen.
- Hei! Minä en kuorsaa! Johanna protestoi.
- Kyllä muuten kuorsaat. Olisin voinut nauhoittaa todistusaineistoa kännykälläni, jos olisin jaksanut kaivaa sen matkalaukusta, Sini härnäsi hieman lisää. Johanna illisti ja päätti vaihtaa puheenaihetta.
- Sinä, Juuso, sanoit, että teillä olisi jokin suunnitelma…?
- Ajattelin, että voisimme ainakin laatia sellaisen, Juuso vastasi.
- Hyvä, Johannes-ukki oli jo aamutuimaan löytänyt pari puhelinnumeroa, joihin meidän kannattaa soittaa, Sini kertoi aamuisesta keskustelustaan Johannan isovanhempien kanssa. – Paikallisradioon voisi soittaa varmaan jo nyt heti, koiratarha aukeaa sekin pian, kello kymmeneltä.
- Hyvä. Voimme varmaankin soittaa mummolastasi, vai kuinka? Nico kysyi ja katsoi Johannaa.
- Onnistuu. Aletaan vain lampsia takaisin päin.
Keltainen lappu odotti Puhakoiden puhelinpöydällä. Nico nappasi sen käteensä, taiteili puhelimen luurin korvansa ja olkapäänsä väliin ja pyöritti paikallisradion numerot yksitellen. Puhelin oli todellakin antiikkinen, Sini ajatteli. Vaikka hienohan se toisaalta oli.
- Täällä Nico Mäkinen, hyvää päivää. Haluaisin tehdä ilmoituksen löytyneestä koirasta. Selvä. Kiitos, Nico sanoi luuriin ja nappasi sen sitten käteensä. – Käskivät odottaa vähän, hän sihahti ympärilleen kerääntyneelle kolmikolle. Sitten linjan toisesta päästä kuului jälleen ääni.
- Kyllä, suomenlapinkoiranarttu. Se löytyi ladosta tästä läheltämme, ja sillä on pennut. Kyllä vain, se on täällä luonamme nyt turvassa, Nico selvitti tilanteen paikallisradion toimittajalle.
Hän antoi vielä Johannan isovanhempien yhteystiedot ja lopetti puhelun.
– Nyt sormet ristiin, että tärppää.
Nico soitti vielä koiratarhalle ja ilmoitti samat tiedot. Kukaan ei ollut kysellyt tuntomerkkeihin sopivaa koiraa. Emoa ja pentuja oli turha lähteä viemään koiratarhalle, sillä ne pärjäsivät paremmin Johannan mummon hyvässä hoidossa. Kaipasikohan niitä kukaan, Sini mietti. Hänestä oli kummallista, ettei koiraa ja pentuja ollut kyselty mistään.
10.
Kirjasto näytti hylätyltä. Pihan asfaltti rakoili vanhuuttaan, ja sieltä täältä sen välistä puski voikukkia. Itse rakennus ei näyttänyt juuri paremmalta. Seinien valkoinen maali hilseili. Kesä hiljensi kävijävirtaa entisestään, jos nyt virrasta saattoi puhua talvellakaan. Johanna oli kuullut, että kirjaston sulkemista pohdittiin jatkuvasti. Kunnan päättäjät olivat sitä mieltä, että kirjastoauton viikoittainen vierailu saattaisi riittää.
Juuri nyt Johanna oli tyytyväinen, että kirjasto oli yhä auki. He tarvitsivat sen palveluita aivan ehdottomasti.
- Mitä ne nettiosoitteet nyt olikaan, missä meidän pitäisi käydä? Johanna kysyi.
- No ainakin www.karkurit.fi ja Lemmikkipalstoillakin olen joskus nähnyt kuulutettavan kadonneita tai löytyneitä lemmikkejä, Nico vastasi ja nosti aurinkolasit silmiltään.
Sisällä kirjastossa haisi vanhoille kirjoille ja pölylle. Sini rakasti tuota hajua, sillä jollain kummallisella tavalla se rauhoitti häntä. Hän oli viettänyt tuntikausia lähikirjastossaan koirakirjoja selaten. Kirjasto merkitsi hänelle haaveilua ja pennun tuoksuisia unelmia.
Kirjaston ainoa tietokone nökötti yksinäisenä nurkassa. Juuso istahti omistajan elkein sen eteen ja alkoi rämpyttää näppäimistöä kiivaasti. Muut haalivat alleen tuolit viereisen pöydän ympäriltä.
- Antakaahan, kun tietokonenörtti näyttää, miten homma toimii, Juuso uhosi. – Karkurit.fi, Juuso mutisi.
Samassa heidän eteensä rävähti kymmenittäin kuvia kadonneista ja löytyneistä koirista ja kissoista. Jotkut olivat ilmoittaneet jopa näköhavainnoista. Niistäkin saattoi olla apua, kun lemmikkiä etsittiin: ainakin oli tiedossa, millä suunnalla karkuri liikkui.
- Fasaani? Sini ällisteli. – Kenellä on lemmikkinä fasaani?
- Eivät nämä kaikki tietenkään ole lemmikkejä, osa on kotieläimiä. Karkuri kuin karkuri, Nico tiesi.
- Täällähän on satoja ilmoituksia! Johanna huudahti.
- Meidän kannattaa tehdä varmaan niin, että jätämme ensi oman ilmoituksen löytyneestä koirasta, ja alamme sitten käydä läpi jo jätettyjä ilmoituksia, Juuso ehdotti.
Juuso täytti nopeasti ilmoituslomakkeen. Se ilmestyi välittömästi etusivun päällimmäiseksi ilmoitukseksi.
- No niin, ja nyt sitten…
Juuso kirjoitti hakuriville kunnan nimen. Tulokset ilmestyivät esiin heti: kadonnut kissa, kadonnut jackrusseli, kadonnut ranskanbuldoggi. Ei kadonnutta suomenlapinkoiraa.
- Näyttää siltä, että meidän täytyy vain jäädä odottamaan, Juuso totesi.
- No entäs ne Lemmikkipalstat? Ja onhan nyt oltava muitakin nettipalstoja, joilla kadonneita lemmikkejä voi kuuluttaa… Sini pohti.
Juuso avasi Googlen ja näppäili sen riville ”kadonnut koira”.
- Hei, tässä on toinenkin sivu, Karkulaiset. Jätetäänkö sinnekin ilmoitus? Ja Facebookissakin näyttää olevan joku kadonneet ja löytyneet eläimet –ryhmä.
- Laita vain ilmoitus niihin molempiin. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä kautta tieto menee perille, Nico vastasi.
Samassa Nicon kännykän värinähälytys alkoi surista ja sitten puhelin alkoi soida. Nico tuijotti hetken puhelimen näyttöä.
- Tuntematon numero. Nico Mäkinen.
Sini, Johanna ja Juuso kumartuivat huomaamattaan lähemmäs Nicoa yrittäessään kuulla, mitä soittajan asia koski.
- Kyllä vain, koira on meillä. Tämähän oli nopea tapa löytää omistaja! Nico naurahti voitonriemuinen katse silmissään. – Niin ja pennut muuten olivat syntyneet. Niitä on viisi. Ne ovat aivan kunnossa.
Nico kuunteli hetken puhetta linjan toisessa päässä.
- Odota, minä kirjoitan ylös.
Nico ryntäsi lainaustiskille ja nappasi kirjastonhoitajan kummastuneen katseen alta kynän ja jotain paikallista perinnenäyttelyä koskevan esitteen. Esitteen kulmaan hän alkoi raapustaa osoitetta.
- Selvä juttu. Se varmasti onnistuu. Näkemiin!
Muut tuijottivat Nicoa, joka itsekseen mutisten kaiveli nyt laukkuaan.
- No?! Ala kertoa! Johanna tönäisi Nicoa kärsimättömänä.
Nico kääntyi kolmikkoa kohden virnistellen itsetyytyväisenä.
- No, se oli omistaja. Todella nopeaa toimintaa sanoisin, hän oli nähnyt Karkureitten ilmoituksemme.
- Ja? Sinikin alkoi ärtyä toisen tietojen pihtaamiseen.
- Lupasin, että viemme emän ja pennut omistajalleen tänään. Emon nimi on muuten Unna.
- No miksei se ollut etsinyt niitä? Miksei missään ollut yhtään ilmoitusta? Siniä ärsytti omistajan leväperäisyys. Hän oli saanut tarpeekseen huonoista koiranomistajista.
- En tullut kysyneeksi. Kysytään sitä, kun menemme käymään siellä, Nico rauhoitteli kierroksilla käyvää tyttöä. Sitten Nico kääntyi Johannan puoleen. – Tässä on osoite. Meneekö ukillasi vielä kauan asioita hoitaessaan?
11.
Sini katseli
auton ikkunasta heidän taakseen jääviä peltoja, kun Johannan isoisän auto ajoi
hitaasti mutkittelevaa hiekkatietä. Tien päässä häämötti punatiilinen
omakotitalo. Käännyttyään taas katsomaan eteenpäin Sini näki talon pihalla
liikkuvan hahmon. Hahmo käveli levottomasti edestakaisin ja tuijotti kiinteästi
lähestyvää autoa. Lähempänä hahmo osoittautui naiseksi. Naisen käsi nousi
tervehdykseen jo kauan ennen kuin Johannes Puhakan auto pysähtyi.
-
Unna! Nainen
huudahti heti, kun Sini avasi toisen auton takaovista.
Lapinkoiranarttu
alkoi pomppia farmariauton takaosassa ikkunaa vasten. Se selvästi tunnisti
odottajan. Johannes ehti vain raottaa takakonttia, kun koira syöksyi
omistajansa syliin.
- Voi Unna-pieni, missä sinä olet ollut? Minä
olin niin huolissani! Nainen torui lempeästi sylissään kiemurtelevaa koiraa. –
En tiedä, kuinka voin koskaan korvata tämän teille, hän kääntyi sitten Sinin,
Johannan ja poikien puoleen. Nainen nousi seisomaan ja ojensi kätensä ensin
Johannes-ukille.
- Minä olen
Katri Mäkelä.
- Johannes
Puhakka
-
Johanna.
-
Juuso.
-
Nico.
-
Miksi sinä
et edes yrittänyt etsiä koiraasi? Sini möläytti unohtaen kohteliaisuudet. – Se
oli karkuteillä monta päivää, mikset sinä kaivannut sitä? Varsinkin kun tiesit
hyvin, että se synnyttää pian!
Pihan
valtasi vaivaantunut hiljaisuus. Johanna tuijotti noloissaan kengänkärkiään.
Juuso ja Nico eivät osanneet muuta kuin tuijottaa vuoroin Siniä, vuoroin Unnan
omistajaa.
-
Olisiko
minun mahdollista nähdä pennut? Katri Mäkelä kysyi hiljaa.
-
Tietenkin,
Johannes-ukki vastasi nopeasti ja ohjasi naisen auton takakontille.
Unna hyppäsi
takaisin konttiin ja kävi makaamaan pentujensa viereen kuin esitelläkseen niitä
ylpeänä.
-
Unna, ne
ovat kauniita, nainen kuiskutti koiralleen rapsuttaen sitä kaulasta. Sitten hän
käänsi katseensa jälleen Siniin. – En halua esittää tekosyitä. Unna ja pennut
ovat minun, joten ne ovat minun vastuullani. Viime kädessä minä olen siis aina
syyllinen, jos koirilleni tapahtuu jotain. Äitini kuitenkin kaatui neljä päivää
sitten pahasti. Jouduin lähtemään kotoa tosi nopeasti, sillä hän tarvitsi apua
päästäkseen sairaalaan. Pyysin sukulaistyttöäni hoitamaan koiriani, mutta
ilmeisesti se päätös oli väärä. Unna oli karannut oven raosta. Tyttö ei
kuitenkaan kertonut siitä mitään ennen kuin tulin kotiin tänä aamuna. Säikähdin
ihan kamalasti! Olin vannottanut tyttöä, että hänen täytyy soittaa minulle
heti, kun Unna muuttuu levottomaksi. Silloin olisin ehtinyt valvomaan
synnytystä.
Sini ei
tiennyt mitä ajatella. Hän ei ollut varma uskoiko selitystä.
-
Haluaisitteko
tulla sisään kahville? Katri pyysi. – Näkisitte samalla muut koirani ja voisin
esitellä tilat, joissa koirat elävät. Jos sinua siis yhä epäilyttää, millainen
koiranomistaja minä oikein olen, Katri katsoi taas Siniä.
Sini
nyökkäsi. Johannes-ukki nosti pentulaatikon syliinsä ja seurasi vaaleahiuksista
naista ja hänen kannoillaan hyppelehtivää Unnaa sisälle. Sini, Johanna, Juuso
ja Nico seurasivat hieman jäljempänä.
-
Mitä sinä
oikein yrität todistaa? Johanna sihahti Sinille ja pukkasi tätä napakasti
kyynärpäällään kylkeen.
-
Haluan vain
varmistua, ettei tämäkin paikka ole pentutehdas, Sini sihisi takaisin. – Olen
nähnyt niitä aivan tarpeeksi!
Eteisessä
tulijoita tervehti kaksi lapinkoiraa. Ne heiluttivat häntäänsä mutteivät tunkeilleet
tai haukkuneet. Ne oli selvästi koulutettu ottamaan vieraat vastaan nätisti.
Sisällä oli siistiä ja valoisaa. Koirien asuminen näkyi talossa selvästi, sillä
leluja oli siellä täällä ja kahdessa nurkassa oli suuria tyynyjä, jotka oli
mitä ilmeisimmin tarkoitettu koirien makuupaikoiksi. Leluista ja
lattiatyynyistä huolimatta koti oli puhdas. Johannes-ukki vei pentulaatikon
Katrin perässä alakertaan. Unna seurasi häntä heiluen omistajaansa ja
pentujaan. Sini ja muut rapsuttelivat sillä aikaa kahta muuta koiraa.
-
Minulla on
Unnan lisäksi kaksi koiraa, Katri esitteli palattuaan. – Tämä ruskea on
nimeltään Ibba ja tämä toinen musta taas Hilla. Minä kasvatan
suomenlapinkoiria, vaikka kasvatustyöni onkin aika pienimuotoista.
Kasvattajanimeni on Joikhajan. Minulla on tosin ollut vasta kaksi pentuetta
ennen tätä, joten olen vasta kasvattajaurani alussa. Onko teillä koiria?
-
Minulla on
sekarotuinen Jessi, se on puolitoistavuotias. Nicolla on bokseri ja Juusolla
taas englanninspringerspanieli, Johanna esitteli.
-
Minulla ei
ole koiraa, Sini sanoi jurosti. – Haluaisin kyllä, mutta…
-
Sinille oli
tulossa koira tänä keväänä, mutta kasvattaja paljastui pentutehtailijaksi.
Siellä oli vaikka miten paljon koiria tosi huonossa kunnossa… Johanna vaikeni
lopulta nähdessään Sini murhaavan katseen.
Katri
nyökkäsi.
-
Minäkin olen
valitettavasti nähnyt oman osani huonoista koiranpitäjistä. Siksi minä kai
kasvatankin niin vähän. Minusta on aina niin vaikea luopua pennuista, enkä minä
myykään niitä ihan kenelle tahansa. Haluan tavata uudet omistajat vähintään
kahdesti ennen kuin pentu lähtee uuteen kotiin.
Sinistä
alkoi tuntua vähän paremmalta. Koirat näyttivät iloisilta, luottavaisilta ja
hyväkuntoisilta. Talo oli siisti vaikka koirat selvästi asuivatkin sisällä.
-
Onko nämä
pennut jo myyty? Juuso kysyi.
-
Ei. Kyselyjä
kyllä on tullut ennakkoon, mutta minä haluan aina nähdä pennutkin ennen kuin
teen mitään päätöksiä. Haluan vähän nähdä, millaisia persoonia pennut ovat.
Siitä voi edes hieman päätellä, millaiseen kotiin ne mahdollisesti sopivat,
Katri vastasi.
Katri ohjasi
vieraansa olohuoneeseen istumaan ja täytti nopeasti kahvinkeittimen. Sini näki,
että hänellä oli selvästi kiire takaisin alakertaan katsomaan pentuja. Katri
nosteli nopeasti pöydälle kuusi erilaista kahvimukia ja maitotölkin, ja poistui
sitten anteeksipyytävästi hymyillen. Hetken kuluttua hän kuitenkin palasi
takaisin helpottuneen näköisenä.
-
Niitä ei nyt
haluaisi millään päästää silmistään. Pennut kuitenkin nukkuvat ja Unnakin
lepäilee. Ottakaa kahvia, Katri kaatoi mukeihin erittäin vahvan näköistä kuumaa
juotavaa. Olen todella kiitollinen teille, en tiedä mitä olisin tehnyt, ellei
Unnaa olisi löytynyt.
Sini ja Johanna istuivat mummolan pihakoivun alla olevassa keinussa ja
nauttivat ilta auringon viimeisistä säteistä. Tuuli vienosti, mutta lämpimästi
ja se tarttui tyttöjen hiuksiin leikkien niillä. Juhannusaatto oli seuraavana
päivänä ja Johannes-ukki oli lähtenyt kasaamaan muiden kyläläisten kanssa kokkoa
sekä juhannusjuhlapaikkaa. Paljon oli taas sattunut loman aikana. Sini mietti
Katrin koiria ja pentuja sekä sitä, miten erilaisia kasvattajia ja
koiranomistajia saattoi olla.
- Sini, eikös lapinkoira ollut yksi roduista joita olit ajatellut? Johanna
puki sanoiksi Sinin ajatukset.
- Mietin aivan samaa, Sini vastasi ja katsoi ystäväänsä.
- Jospa soitat vanhemmillesi ja keskustelet asiasta. Katri varmasti olisi
yksi loistavista kasvattajista, joilta itsekin pennun ottaisin. Olemme oppineet
paljon koirista viimeisen puolen vuoden aikana. Johanna pohti ääneen.
- Olet oikeassa, minä tahdon lapinkoiran ja tahdon sen nimenomaan Katrilta.
Jos hän vaan suostuu myymään minulle pennun kaikista möläytyksistäni
huolimatta, Sinikin innostui asiasta. - Käyn soittamassa vanhemmilleni nyt heti.
Sini saapui sisältä puolen tunnin puhelun jälkeen posket innostuksesta
hehkuen.
- No mitä ne sanoi, kerro heti? Johanna hihkui innoissaan.
- Äiti, lupasi soittaa Katrille ja keskustella asiasta, ja jos Katri vain suostuu,
niin saan ihkaoman lappalaisen! Sini kiljaisi.
Johanna hyppäsi Sinin kaulaan ja alkoi pyörittää tätä ympäri pihaa. Ystävä
osasi iloita Sinin puolesta suurella sydämellä.
- Askelen lähempänä suurta unelmaa, Sini
sanoi ja näytti onnelliselta.
- Kaikesta ihanasta huolimatta, pitäisiköhän meidän miettiä huomista ja
pukeutumista? Johanna sanoi ja lähti kulkemaan kohti aittaa.
- Olet oikeassa, huomenna on juhannus!
13.
Sini istui rantakivellä katsellen vedenrajassa palavaa
juhannuskokkoa. Hän oli kietonut farkkutakkinsa tiukasti ympärilleen, mutta
silti häntä palelsi hieman. Kokko sentään lämmitti hänen kasvojaan hieman. Sini
kuuli takaansa lähestyvät askeleet ja tiesi sen olevan juotavaa hakemaan
lähtenyt Juuso. Poika istui kivelle aivan hänen viereensä, ja Sini saattoi
tuntea pojasta hehkuvan lämmön.
-
Teetä
neidille, Juuso sanoi hiljaa ja ojensi höyryävän paperimukin Sini nenän eteen.
Sini kiersi
onnellisena kylmät kätensä mukin ympärille.
-
Suomen kesä,
vai mitä? Sini hymähti ja siirsi katseensa järvelle. – Lyhyt ja vähäluminen.
-
Eihän kesä
ole vielä edes kunnolla alkanut, Juuso vastasi. Sini saattoi kuulla hymyn pojan
äänessä. – Onko vanhemmistasi kuulunut mitään?
-
Joo. Ne
tulevat hakemaan meidät huomenna. Haluavat kuulemma tavata Johannan
isovanhemmat ja kiittää heitä meidän kaitsemisestamme, Sini virnisti. – Meillä
selvästi alkaa olla maine vaikeuksien aiheuttajina.
-
No, kyllähän
teidän tyttöjen ympärillä on tosiaan tapahtunut kaikenlaista tämän kevään ja
kesän aikana, Juuso pyrskähti. – Itsekin olen joutunut toimimaan sankarina
tilanteessa jos toisessakin.
Sini
vakavoitui ja katsoi äkkiä Juusoa suoraan silmiin.
-
Niin. Kiitos
siitä.
Juuso katsoi
takaisin osaamatta ensin sanoa mitään. Hänhän oli vain vitsaillut.
-
Niin… no…
enhän minä tosissani… Olen vain sattunut paikalle, poika alkoi sitten
takellella.
-
Äiti ja isä
haluavat muuten käydä vierailulla siellä Katrin luona, Sini vaihtoi aihetta ja
siirsi taas katseensa pois pojasta, turvallisemmille vesille. – Äiti mainitsi
puhuneensa Katrin kanssa jo puhelimessa. Näyttää siltä, että yksi Unnan
urospennuista muuttaa meille kesän lopulla, tyttö hymyili taas.
-
Loistojuttu.
Kerta kaikkiaan! Juuso hymyili hänkin. – Onneksi olkoon. Tuota voisi tosiaan kutsua
työvoitoksi!
-
Joo. Niin
voi. Jotenkin tämä pentu tuntuu hyvältä, oikealta. Vihdoin yksi unelmistani
toteutuu.
Juuso
tarkasteli Sini kasvoja kiinteästi ja tarttui sitten Siniä leuasta kääntääkseen
tämän katseen silmiinsä.
-
Sinä olet
todella ansainnut sen.
Sitten Juuso
painoi hellästi huulensa Sinin huulia vasten. Toinenkin unelmistani, Sini ajatteli.
-
Anteeksi,
jos yllätin, poika näytti varastetun suudelman jälkeen hieman katuvalta.
– Ajattelin vain nyt saattaa loppuun sen, mikä silloin yhtenä iltana jäi kesken. Olosuhteiden vuoksi.
– Ajattelin vain nyt saattaa loppuun sen, mikä silloin yhtenä iltana jäi kesken. Olosuhteiden vuoksi.
Sini
naurahti käheästi.
-
Eipä mitään.
-
Sinä siis
muutit mielesi Katrin suhteen? Juuso kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
-
Niin. Mutta
sitä sukulaistyttöä en taida haluta tavata koskaan, Sini puuskahti.
Juuso kietoi
kätensä Sinin hartioille ja tyttö painautui tätä vasten hytisten. Juhannusyö
oli todella kylmä. Sini näki kauempana
Nicon kanssa seisoskelevan Johannan. Juuson lisäksi vain Johanna tiesi
pennusta. Unelma omasta koirasta oli osoittautunut niin monta kertaa niin
hauraaksi ja niin vaikeaksi toteuttaa, että hän ei halunnut puhua muille vielä
mitään. Juusolle kertominen teki asiasta kuitenkin todemman tuntuisen. Tästä
karkuriseikkailusta oli syntynyt jotain todella hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti