Sini rakasti hoitokoiraansa Bella enemmän
kuin mitään. Se oli eloisa, lämmin ja suloinen, halailtavampi kuin yksikään
hänen lelukoiristaan. Sini toivoikin usein, että saisi Bellan viereensä
nukkumaan, sillä mikään ei varmasti voinut olla suloisempi tunne kuin pienen
koiran paino jalkojen päällä. Se oli Sinin mielestä täydellinen määritelmä
onnellisuudelle. Ja nyt siitä oli tulossa totta! Sini saisi pitää Bellaa kuin
omaansa seuraavan viikon ajan, kävelyttää sitä, leikittää sitä, hoivata sitä ja
nukkua sen vieressä.
Sini hypähteli innosta Bella vierellään.
Hänen vanhempansa olivat luvanneet, että Bella saisi tulla heille hoitoon
Bellan omistajan matkan ajaksi. Eivät hänen vanhempansa aina niin keljuja siis
olleetkaan, vaikka eivät ostaneetkaan hänelle omaa koiraa. Tämä oli sentään
jotain tämä! Vain muutama päivä enää, joina Sini tarvitsisi tällä tavalla varta
vasten hakea Bella lenkille. Viikon ajan Bella olisi hänen kanssaan aina!
Bella nykäisi hihnasta ja alkoi peruuttaa.
Sitten kaikki meni pieleen.
